Ilmeetön mies

Koskahan olen viimeksi puhunut kirjoista? Ehkä noin ikuisuus sitten. Mulla meni masennuksen vuoksi keskittymiskyky melkein pariksi vuodeksi niin, etten oikein voinut lukea. Äänikirjojen avulla sain pikkuhiljaa taas lukemisesta kiinni ja tänä vuonna olen lukenut tai kuunnellut jo 21 kirjaa (en laske, Goodreads.com laskee). Olin asettanut vuoden reading challengeksi 24 kirjaa eli kaksi joka kuussa, mutta olenkin ollut melkein puolet ahnaampi. Vuoteen on mahtunut paljon tosi hyviä kirjoja, joten olen hyvin onnellinen. Sitten taas tuhrasin 40 tuntia kuunnellen Ben Huria, joka oli aivan paska.

Nyt sain viimein luettua Anu Holopaisen Ilmeettömän miehen, joka on odottanut yöpöydällä yli puoli vuotta. Luin sen lopulta reilussa päivässä (se ei ole paksu, se selittää). En ole aikaisemmin lukenut tätä kirjailijaa, koska en juuri ole kohderyhmää - Holopainen kirjoittaa pääasiassa nuortenkirjoja. Ilmeetön mies oli selvästi aikuistenromaani, joskaan ei puuduttavalla tavalla kikkaileva tai pikkunokkela, vaan sellainen selkeän kuvaileva, realistisen jotenkin minimalistinen kerronnassaan. Minimalistinen, mutta silti kuvaileva, niin. Siinä on värejä, tuoksuja ja tuntuja, mutta ei kuitenkaan niin, että ne eläisivät omaa elämäänsä. Ne huomataan jotenkin ulkopuolisen silmin, mainitaan ja mennään eteenpäin.

Tapahtumat tapahtuvat Irmalle ja Ilmeettömälle miehelle nimettömässä kaupungissa, joka minulle oli tietenkin Helsinki. Kun Irma lähtee junalla toiseen kaupunkiin, se oli minulle jostakin syystä Kuopio, tai Kuopio joillakin Tampereen sävyillä. Jännää. 

Voi Irma, Irma. Sinä paperinohut, hauras nainen. Ensin mua ärsytti, että miten se onkin jotenkin noin ohut hahmo, mutta siihen on syynsä. Irma on lähtenyt, aloittanut alusta ja on siksi vielä ohut ja hentoinen.  Kirjan lopussa Irma rakentuu tarkemmaksi hahmoksi palasten loksahdellessa kohdilleen ja Irman kohdatessa itseään ja muistojaan.

Toinenkin hieman turhauttava hahmo kirjassa on. Irman työtoveri Bella on stereotyyppinen niin pirun monella tapaa. Mun teki mieli kurottaa kirjan sivuista sisään ja ravistella sitä. Älä viitti olla tollanen! Sen nimikin mua ärsytti. Oikeastaan ainoa kritiikkini kirjailijalle on juuri Bellaa koskevaa - nimi on sopiva ja korostava, mutta liiankin alleviivaava. Nuorisoromaanin keinoja ehkä, korostaa hahmon luonnetta tai ominaisuuksia sopivalla nimellä? Olisin pitänyt Bellaa paljon todellisempana, jos nimi olisi ollut vaikka Sari, Emma tai Taija.

Mitä muuten tulee Bellaan, jokainen meistä tuntee ainakin yhden sellaisen. Mä tunnen montakin, just sellaisia. Naiiveja ja pinnallisia, hymyileväisiä ilmapäitä, joille elämä on helppoa. Ne on vissiin niitä, jotka pyörittää maailman hommia sillä aikaa kun me angstaavat pohtijat vasta mietitään, että olis kiva jos ois elämällä joku tarkoitus ja joku rooli yhteiskunnassa.

Mä luin kirjan siis viime viikolla. Edelleen mietin itse ilmeetöntä miestä. Ei mua niinkään kiinnosta se, kuka se on tai miksi se elää niin oudosti, miksei se puhu tai miksei se syö. Mua kiinnostaa se, miksi sen ilme melkein muuttuu kirjan loppumetreillä. Miksi? Tunsiko se jotain? Ja miksi?

On vähän vaikea kirjoittaa kattavammin spoilaamatta mitään, mutta voin sanoa, että Ilmeettömän miehen lukeminen on kyllä ihan hyvin käytettyä aikaa. Siinä on isoja teemoja, mutta aika ohilivahtavissa muodoissa. Niihin voi itse tarttua ja tunnustella, mutta kirja ei pakota muodostamaan mielipidettä, olemaan kenenkään puolella tai miettimään teemoja sen tarkemmin. Niihin voi suhtautua kuten ilmeetön mies, olemassaolevina asioina, jotka eivät kuulu itselle.

Lopuksi vielä disclaimer: Sain kirjan kirjailijalta itseltään ja ystävyytemme voi vaikuttaa näkemykseeni kirjasta. Lämmin kiitos, Anu!

Kirjallisuutta

Myöhästyin koulusta ekalta labrasessiolta ja ajattelin käyttää ajan tehokkaasti hyväkseni näin. Köh.


1 – Kirja, jota luet tällä hetkellä
Wendy Moore: The Knife Man. Kyseessä oon John Hunterin elämäkerta, jossa käsitellään laajemminkin kirurgian kehitystä ja lääketieteen tasoa 1700-luvulla. Potilaskertomukset perustuvat Hunterin tarkkoihin muistiinpanoihin ja kirjoittajakin tietää, mistä puhuu, joten lukukokemuksena tämä on miellyttävä.

2 – Seuraava kirja, jonka haluat lukea
Mulla on tuossa yöpöydällä vino pino odottamassa lukuvuoroa, mm. nippu ystävältä saatuja ruotsalaisia dekkareita. Ehkä jokin niistä.

3 – Lempikirjasi
Oh, niitä on niin monta. Goodreadsin mukaan olen antanut viisi tähteä parillekymmenelle kirjalle. Mainittakoon joukosta pari klassikkoa: Pikku prinssi ja TSH. Ehdottomasti pitää mainita myös Bill Brysonin Short History of Nearly Everything ja Umberto Econ Ruusun nimi.

4 – Vihatuin kirjasi
Taas piti luntata Goodreadsista. Dan Brownin kirjoja siellä on yhdellä tähdellä, mutta myös esim. Gustave Flaubertin Rouva Bovary ja Ian McEwanin Saturday.

5 – Kirja, jonka voisit lukea uudelleen ja uudelleen
Näitäkin on aika monta. Zusba joskus ihmetteli, kun luin jotain parhaita Kingejä uudestaan ja uudestaan. Sanon siis esimerkiksi Stephen Kingin Mustat tornit, Kingin ja Peter Straubin Talismaani ja Pimeyden talo sekä se Bill Brysonin Short History of Nearly Everything.

6 – Kirja, jonka olet pystynyt lukemaan vain kerran (halusitpa tai et)
Pystynyt? Hmm... No, Raamatun olen lukenut vain kerran kokonaisuudessaan ja tuskin tulee toiste luettua.

7 – Kirja, joka muistuttaa sinua jostakin henkilöstä
Sinuhe egyptiläinen muistuttaa aina tädistäni Eilasta.

8 – Kirja, joka muistuttaa sinua paikasta
Anni Swanin Kaarinan kesäloma muistuttaa mummolasta.

9 – Ensimmäinen lukemasi kirja
Ensimmäiset itse lukemani kirjat olivat Uppo-nalle eksyksissä ja Mestaritontun seikkailut. Molemmat muuten loistavia kirjoja.

10 – Lempikirjailijasi kirja
Lempikirjailijoitakin on monta, mutta koska Neil Gaimania ei ole vielä mainittu, sanon häneltä novellikokoelman Fragile Things. 

11 – Kirja, jota rakastit ensimmäisellä lukukerralla, mutta jota et voi sietää nyt
No jopas. Onkohan sellaista? Ehkä joku John Grisham -tyyppinen juttu, joka putosi teininä, muttei enää?

12 – Kirja, jota joku ystäväsi on suositellut
Stieg Larssonin Millennium-trilogia. Tästä bloggasinkin jo aiemmin. Ystävätär käski lukea nämä ja luinkin nopeassa tahdissa. Viihdyttävää ruotsalaista dekkaria.

13 – Kirja, joka saa sinut nauramaan
No vaikka Veikko Huovisen mikä tahansa kirja, sanotaan vaikka Lentsu. Tai Hamsterit. Oikeastaan Huovisen parhaimmistoa ovat novellikokoelmat, esimerkiksi Rasvamaksassa on aivan hulvattomia novelleja.

14 – Kirja lapsuudestasi
Varhaislapsuudessa mun rakkain ja tärkein kirja oli Tammen kultaisten kirjojen Tipu Tipuliini. Myöhemmin tärkeitä oli mm. Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, Annat, Viisikot ynnä muut. Luin paljon nuorten scifiä ja tietokirjallisuutta myös.

15 – Neljäs kirja vasemmalta kirjahyllyssäsi
Juuri silmän korkeudella oleva hylly romahti tuossa jokin aika takaperin, mutta sitä alemmalla hyllyllä neljäs vasemmalta on Franz Kafkan Amerikka.

16 – Yhdeksäs kirja oikealta kirjahyllyssäsi
Sama hylly: Leo Tolstoin Ivan Iljitšin kuolema.

17 – Sulje silmäsi ja valitse summassa kirja kirjahyllystäsi
Laurence Rees: Auschwitz.

18 – Omistamasi kirja, jossa on kaunein kansi
Juhani Ahon Rautatie. Pokkariversio vieläpä! Siinä on kermankeltainen kansi, jossa hyvin yksinkertainen ja ilmava taitto ja vain hitunen väriä.

19 – Kirja, jonka olet aina halunnut lukea
Vladimir Nabokovin Lolita.

20 – Parhain kirja kaikista pakollisista kirjalukemisista koulussasi
Paras... me luettiin musta aina aika vähän, mutta vastaan Kärpästen herra. Kirja, joka kaikkien pitäisi lukea edes kerran ajatuksella ja peilata ihmisyyttään.

21 – Huonoin kirja kaikista pakollisista kirjalukemisista koulussasi
Oisko se Rouva Bovary ollut jollain koululistalla?

22 – Omistamasi kirja, jossa on eniten sivuja
Oisko se toi Oxford-sanakirja, tai Webster... Noi on aika jyhkeitä, painoakin on kilokaupalla per kirja. Joitain päälle tuhatsivuisia pokkareita on kans. Niin, ja esimerkiksi 10 Waltaria -pienoisromaanikokoelma on hillittömän paksu.

23 – Omistamasi kirja, jossa on vähiten sivuja
Mikä sitten lasketaan vielä kirjaksi? En mä osaa tähän vastata.

24 – Kirja, jota kukaan ei voi kuvitella sinun lukeneen
Ekana tulee mieleen Jenna Jamesonin elämäkerta. Sitten varmaan se Raamattu.

25 – Kirja, jonka päähenkilö on kuvastaa sinua
Anni Swanilla on useampikin sankaritar, joihin samaistun. Kaarina ja Sarri varsinkin.

26 – Kirja, jonka olet lukenut lapsellesi
Ei ole.

27 – Kirja, jonka päähenkilö on ihanteesi
Mä oon nyt pohtinut tätä varmaan puoli tuntia, enkä keksi.

28 – Ihanaa kun tekivät elokuvan tästä kirjasta!
Nick Hornbyn About a Boy. Kirja on loistava, mutta elokuva on omanlaisensa kokemus. Badly Drawn Boyn musiikit tekevät elokuvaan kiehtovan tunnelman.

29 – Miksi niiden piti tehdä elokuva tästä kirjasta? 
Linnunradan käsikirja liftareille. Leffa jäi kesken.

Rakas joulupukki

Jos jollain on sellainen viitisensataa euroa turhaa rahaa, mulle saa hankkia allaolevan taulun.

Ikään kuin ihmiselle ei yksi tuijottava kilipukki riittäisi...

Lauantaipussi

Tänä lauantaina pussissa on ollut lähinnä ritariässänautoja ja jeejee-hedelmäpastilleja, eli niitä parhaita paloja. Sain nimittäin aamukahvia vuoteeseen, ja kuunnella Beatlesin myöhäistuotantoa heti aamusta. Ei kiirettä mihinkään, ei mitään varsinaista tekemistä. Koti ja levollisuus.

Olemme keskustelleet sotaelokuvista, 60-luvun oudosta musiikista ja juoksevan veden hyvistä puolista. Seikkailleet iTunesin matkassa tunnalmasta toiseen. Päättäneet katsoa illalla Kummisedän (jota en siis ole koskaan nähnyt) ja päätyneet kuuntelemaan Lily Allenia.

Siinäpä se. Miten näin heppoinen, kevyt ja hilpeä musiikki voikin olla niin painavaa ja melankolista? Lily laulaa hymyillen psyykkisistä ongelmista kansansairauksina, neurooseista, riippuvuuksista, ylikulutuksesta, länsimaisen arvomaailman kieroutumista...



Kepeällä ja hernerokanpaksuisella aksentilla saa vakavankin aiheen kuulostamaan helposti lähestyttävältä popilta, ja pop-prinsessaksi kai kaikenmaailmansuosikit Lilyä tituleeraavatkin - ainakin nyt kun Lily on Laiha. Normaalipainoisena aikanaan Lily oli ennemminkin pop-kuriositeetti. Oli miten oli, harva päälle parikymppinen misukka voi tehdä poppia, jossa haistatetaan Bushille vitut ja myydä sillä miljoonia.

Lifes about film stars and less about mothers
It's all about fast cars and cussing each other
But it doesn't matter cause I'm packing plastic
and that's what makes my life so fucking fantastic

And I am a weapon of massive consumption
and it's not my fault its how I'm programmed to function
I'll look at the sun and I'll look in the mirror
I'm on the right track yeah I'm on to a winner

Powered by Qumana

Tyttö, joka lukee dekkareita

Ystävättäreni, jolla on erinomainen maku, vahvasti suositteli Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. No okei, ei suositellut, vaan käski lukea ne.
Mä olen tavallisesti melko satunnainen dekkarinkuluttaja. Okei, olen lukenut Maria Kallioni, koska olin alivuokralaisena asunnossa, jossa ne oli valmiina hyllyssä. Olen lukenut Kurt Wallanderini, koska niitä sai Ärrältä ja Wallander on hyvä henkilöhahmo. Ja toki, toki - multa löytyy Sherlock Holmesin kootut ja muut klassikot. Eihän mikään vedä vertoja kunnon suljetun huoneen arvoitukselle!

Mutta maailmassa on enemmän paskoja dekkareita kuin edes kohtalaisia. Siksi mä niin harvoin löydänkään mitään, mistä pitäisin. Nämä oli kuitenkin luettava, kun kerran käskettiin, ja myös koska niistä on moni muukin vaahdonnut. Valitsin lukukieleksi englannin ja toimittajaksi Amazonin. Amazon sitten ystävällisyydessään toimitti nopeasti kaksi ensimmäistä osaa ja jätti mut tuskailemaan cliffhangerin kohdalle useammaksi viikoksi, ennen kuin eilen hain viimein viimeisen osan ja pääsin jatkamaan tarinaa.

En ole kovin pitkällä kolmatta osaa, mutta jo nyt heräsi joku hämmentävä takaraivoajatus. Eihän tämä koko kirjasarja kerro rikoksista, niiden selvittämisestä tai jännityksestä. Tämähän on tutkielma naiseudesta, naisen roolista yhteiskunnassa ja naisen voimasta.
Sankaritar ei ehkä ole perinteinen nainen (tai perinteinen mikään sen puoleen), mutta silti sankaritar. Sarjan naiset ovat johtajia, tutkijoita, päätoimittajia ja asianajajia. Miespääosassa pyristelevä Mikael on olemassa lähinnä siksi, jotta voitaisiin tutkia hänen suhdettaan kolmeen vahvaan naiseen. 
Larssonin yhteiskunnan naiset ovat uhreja - naiskauppaa, seksuaalirikoksia, väkivaltaa - ja naiset ovat oikeuden rahisevat rattaat.

Jos Stieg Larsson olisi elänyt vielä ja saanut toteuttaa haaveensa lisäkirjoista, kuinka kattavasti hän olisikaan ehtinyt peilata naiseutta nykymaailmassa, naiseutta kapitalismin osana, naiseutta länsimaissa, naiseutta ihmisessä?
En ole varma, tulkitsenko Larssonin suhtautumisen naissukupuoleen ihailevaksi, hämmentyneeksi vai seesteiseksi.  Lähtikö Larsson tietoisesti kirjoittamaan naiseudesta vai muodostuiko se kantavaksi teemaksi henkilöhahmojen ja juonen keittyessä yhteen?

On ne ihan vaan dekkareinakin hyviä.

Powered by Qumana

Hyvä tytöt!

Käytiin keskiviikkona katsomassa Suomen naisten hienoa peliä Hollantia vastaan.



Yleisö oli vallan villeissä tunnelmissa ja todella kannusti omiaan. Kyllä on suomalainen jalkapallokulttuuri kokenut varsinaisen murroksen viimeisen 10 vuoden aikana.

Powered by Qumana

Peräänkuulutan lähdekritiikkiä

Nyt meni hermo. Olen lukenut Noora Shinglerin Kemikaalicocktail-blogia jo jonkin aikaa ja ollut varsin iloinen, että joku kirjoittaa luomusta, ekologisuudesta ja kemikaalien vaikutuksesta – sujuvasti. Blogia on ollut ilo lukea, olen oppinut paljon ja saanut ajatusten kipinöitä.
Aina välillä on tökännyt ja nyt tökkäsi taas. Joo, saa Eviran toimiakin kritisoida ja kyseenalaistaa, ei siinä mitään, mutta jos tietolähteenä käytetään yksittäisen, vihaisen ihmisen nettiin kirjoittamaa hengentuotosta (“Fuck Evira! Syökää paskanne”), olisi ehkä syytä hengittää pari kertaa syvään ennen kuin postaa itse asiasta.
Vaikka kyseessä on thairuokayrittäjä ja vaikka hän on niin perhanan fiksu, ettei käytä lisäaineita ruoassaan, se ei silti tarkoita, että hän olisi automaattisesti oikeassa ja häneen kohdistuvat toimenpiteet ovat tarpeetonta sortoa. Voi olla että näin on, mutta kun ei voi tietää. Noora kirjoittaa: “AArgh, haluan tietää miksei tämä yrittäjä saa myydä suomalaisille terveellistä ruokaa? Ehtikö kukaan testaamaan paikkaa ennen kuin EVIRA meni "sössimään" bisneksen?”
Koska Evira on pahuuden salaliitto suoraan perkeleestä ja vainoaa ihmisiä vain vainoamisen vuoksi? Koska Eviran naruja veteleekin syntinen lisäaineteollisuus?
Kyseessä siis on ollut kiista toimitilojen sopimattomuudesta elintarviketuotantoon, mikäli oikein ymmärrän, ja suomenkielisten tuoteselosteiden puutteesta. Olisiko Eviran pitänyt myöntää tälle yrittäjälle yksinoikeus poiketa lain vaatimuksista? Sori mussut, yhteiskunta ei kuitenkaan toimi ihan niin.
Ikävää, että yrittäjä joutui myymään firmansa. En kommentoi asiaa muuten, koska minun, tai kenenkään muunkaan, on mahdotonta tietää asioiden todellista laitaa saatavissa olevan tiedon pohjalta.
Koska Kemikaalicocktail jälleen kerran tuntuu höyryävän vain siksi, että on hienoa, kun puhdasta ja terveellistä sorretaan, kokonaistotuudesta viis, en taida jaksaa enää lukea koko blogia.

Nelosen uutisointi, voi helvetti

Nelosen tv-uutisissa tänään: “Näyttelijä Sari Siikander kertoo, kuinka oppi laulamaan paremmin.”
Uutisissa? Uutisissa?
Mä ymmärtäisin uutisoinnin, jos Sari Siikander ois oppinut vaikka lentämään, mutta…
Ehkä ongelma on vaan mussa. Maybe it’s me.

Röyhkeää

Kauko Röyhkä & Rättö & Lehtisalo – Hiekkarantaa
Suosittelen! Vaikkei olisi ennen perehtynyt Rättöön ja Lehtisaloon, noihin Ihanan syyllisen pallokalan nerokkaisiin luojiin ja monissa liemissä uineisiin musiikillisiin kameleontteihin, tähän kannattaa tutustua.

Demokratiasta

Kävin työkaverini kanssa Meilahden taidemuseossa katsomassa valokuvanäyttelyn Aletheia. Taidemuseon omat nettisivut kertovat seuraavaa: “Näyttelyn teokset käsittelevät ihmisen olemassaolon perustaa ja yhteiskunnallista todellisuutta. Niiden teemoja ovat muistaminen, historia ja identiteetti. Monissa teoksissa ovat läsnä myös menetys, väkivalta ja kuolema.”
Teoksia kuvaillaan kattavammin Katse.orgissa.
Näyttely alkoi aurinkoisilla keltaisilla ja eloisilla sinisillä sävyillä. Puhuimme niiden energisoivasta vaikutuksesta ja olimme yhtä mieltä – tuollainen iso keltainen teos kotona olisi aivan mahtava juttu Suomen pimeässä talvessa.
Tämä levollinen tunnelma rikkoutui kuitenkin heti seuraavien teosten äärellä. Emily-Jane Majorin kuvasarja vaikutti meihin molempiin vahvasti ja sitä oli palattava katsomaan vielä kierroksen lopuksi.
En nyt pureksi tätä sen enempää, lukekaa teoksista tuolta Katse.orgista. Demokratiasta mun piti puhua.
Aloimme nimittäin Minnan kanssa puhua varsin vakavia näiden töiden äärellä. Puhuimme yksilöstä yhteiskunnassa, ihmisyydestä ja sen menettämisestä, yksilöyden katoamisesta. Isoveljestä. Demokratiasta tai sen harhasta.
Teini-iässä scifi-klassikoiden äärellä sitä mietti, että olisipa jännä tietää, toteutuvatko hurjat dystooppiset kuvitelmat jonain päivänä. Nyt on syytä herätä siihen, että kaikki niiden karjankäsittelyteknologia on jo olemassa ja meitä erottavat tuotantoeläimistä vain yhteiskuntasopimukset, joiden olemassaolo tuntuu itsestäänselvyydeltä. Totta kai me haluamme elää demokratiassa, uskoa yksilöllisyyteen ja ihmisoikeuksiin. Emme halua koskaan Uljaan uuden maailman mukaiseen todellisuuteen.
Mikä meitä suojelee sellaiselta (lähi)tulevaisuudelta? Läntisten teollisuusmaiden vahva muisto toisesta maailmansodasta? Se, että kansallisiin muisteihimme on koodattu pelko fanatismista ja yksittäisen ryhmän ylivallasta? Jos 30-luvun perintöä ei olisi, kuka tietää, mihin me sokeina höynähtäisimme. Saattaisimme hyvinkin olla sitä mieltä, että pikku jalostus tekee vain hyvää, että jako alfoihin ja beetoihin selkeyttäisi yhteiskuntaa ja ettei eugeniikassa mitään niin kovin pahaa voi olla.
Kuinka nopeasti toisen maailmansodan haamu haihtuu mielistämme? Kun Afrikka kuolee aidsiin, maailmansodan nähneet sukupolvet kuolevat ja Kiinasta tulee uusi USA, arvostuksemme demokratiaa kohtaan on aivan eri pohjalla. Nouseeko se entistä suurempaan arvoon vai tuleeko siitä yksi historiallinen kuriositeetti, harharetki, josta onneksi löysimme kotiin?

Vyöry nostalgiaa

Katsoin ekaa kertaa kuorosotaa. Mikki Kauste laulatti kuorollaan Ultra Bran Jäätelöautoa – jumanskekka, toi yhdistelmä on ruumiillistuneena mun musiikillinen kasvukiputarina. Minne meni 90-luku? Minne menivät Ankkarockit ja Provinssireissut? Missä ovat lämpimät kesäyöt, joissa aina raikui laulu, oli se sitten Ultra Brata tai Don Huonoja?
Mä olen tapanut ajatella, että mulla oli sellainen seesteinen ja sisällöltään vähän köyhänlainen nuoruus. Sellainen kiltin tytön nuoruus, jossa hurjimmat tarinat liittyy pontikkaan tai öihin metsässä kuusi telttana.
Nyt, tän kaiken nostalgian leijuessa sankkana usvana mun ympärillä, mä tajuan äkkiä että niistä ajoista on jo niin paljon aikaa, että alan nähdä kokonaisuuden.
Ja että nykyään sellaisilla ihmisillä on äänioikeus, jotka Ultra Bran lopettaessa olivat kymmenvuotiaita.
En tiedä, kumpi mua järkyttää enemmän.

Tottelematon nisäkäs

Norpatti sai mut taas kerran nauramaan ääneen - kattokaa nyt tätä.

Loistoviikonloppu

Ensin H vei mut Juhlaviikoille. Koin ruoansulatuksellisia kauhun hetkiä Juttutuvassa, mutta ilta kääntyi pian iloksi ja Risto huvitti. Tuomo Prättälä tarjosi hyvät jamit.


Sunnuntaina olin triplatreffeillä Luonnontieteellisessä museossa. Olipa se muuttunut!


Kauheat pedot lentelivät katossa.


Giganotosaurus söi sedän.

Hamstrukkaat ovat totta!

Suomen eläintieteellinen keskusmuseo uutisoi jyrsijöistä.

"Saisiko olla syanidia? Rauhoittuisit."

Sanoi Wagner Viiville, joka keräsi kierroksia.
Mietin tarkemmin tuota pyyheasiaa. Me ainakin saadaan joka joulu meidän faijalta erilaiset pyyhkeet, mutta lakanat on yllättäen samaa paria. Ehkä se on taustalla siihen viimeksi miettimääni asiaan.

Ostin puolikkaan koiran. Tuosta noin vain, miettimättä, hups. Mulla on nyt puolikas 9-viikkoinen schäferinpentu Vilho eli Piippo. Vilipiippo asuu Keravalla, omistamani vasen kylki on kiinni siinä oikeassa kyljessä, jonka omistaa siskoni. Elokuussa Turkuun erikoisnäyttelyyn :) Lupaan laittaa kuvia molemmista kyljistä kunhan saan niitä.
Se oli tosi outo kehitys. Sisko kysyi maanantaina että enkö mä voisi ottaa siitä puolta ja mä sanoin että "no voin mä". Sisko innostui ja kysyi että voidaanko mennä heti hakemaan. Sit mä lähdin töistä Keravalle ja sieltä edelleen Kouvolaan (Terkkuja!) hakemaan koiranpentua. Kotimatkalla käytiin näyttämässä sitä Zusballe ja sit se lähti kotiin.

Jyrockissa oli tosi kivaa, ikävä kyllä ei ole yhtään kuvia siltä reissulta. Oli mukava käydä Naton ja Hartsamaattorin uudessa kodissa ja oli erityisen kiva viettää leppoisaa kokkailuaikaa ja viinittelyaikaa ilman häiriöitä. Lisää sellaista!

Ens viikonloppu menee kotona lepäillessä, sitten alkaakin jo Grand Gala - Vappu - Kissavahti - jne. kiireilyt.

Nyt juon vielä lasillisen ihanaista cavaa ja sitten luen hieman Raamattua.

Kaikkea outoa, surkeaa ja hämmentävää

On vaikeaa aktivoitua bloggaamiseen taas noin pitkän tauon jälkeen. Ennen mikä tahansa antoi aihetta bloggaamiseen, nyt tuntuu ettei mitään kyllin merkittävää tapahdu.

Surut ensin: Heilikoiran pikkuvelikoira Pasi kuoli traagisessa onnettomuudessa mun ollessa niitä hoitamassa niiden kotona. Yritin elvyttää pikku koira parkaa, mutta tuloksetta. Kaiken kaikkiaan aika traumatisoiva kokemus, yllättävänkin. Olen naukkaillut viiniä ja drinkkejä sen jälkeen huomattavasti enemmän kuin mitä yleensä olen tottunut. Tunnen taas tarvetta humalahakuiseen juomiseen. Täytyy pitää varansa, kohta mä käsittelen kaikki mun ongelmat viinillä. "Ihan vähän vaan, tää laskee verenpainetta!"

No joo mutta siis, vaikea asia käsiteltäväksi, vaikkei oma koira ollutkaan. Näen öisin unia, jossa maailma loppuu tai olen hukannut jotain tärkeää.

Opiskelu on onnistunut harhauttamaan ajatuksiani kuitenkin mukavasti. Eksegetiikan eli raamatuntutkimuksen kurssia varten olen lukenut kirjoja, jotka käsittelevät mm. eri raamatunkirjojen uskottavuutta historiallisena lähdeaineistona ja vastaavaa. Luin myös alennusmyynnistä löytämäni kirjan Tapaus Kristus, jolta odotin "hieman" puolueettomampaa lähestymistä aiheeseen. Kirjan argumentointi oli naurettavan virheellistä kehäpäätelmineen ja muine alkeellisine erheineen. Kirja keskittyi lähinnä todistelemaan, että Jeesuksen ylösnousemus on todisteisiin perustuva historiallinen tosiseikka, ja yritti siis tehdä sen ilman niitä todisteita. Tavallaan ihan mielenkiintoista, mutta pelkkä huvittuneisuus ei kantanut kaikkia niitä neljääsataa sivua.

Nyt lueskelen sitten huomattavasti kriittisempää, mutta kuitenkin populistista teosta. Alkaa hahmottua se, kuinka äärettömän hienovaraista tasapainoilua on tehdä tiedettä uskonnon maailmasta ja ilmiöistä.

Viikonloppuna Jyväskylään Jyrockaamaan, jee!

Limaa, räkää, visvaa, mätää

Perjantainen firman saunailta onnistui hämäämään flunssaani alkamaan sen 12 tuntia myöhemmin. Kotiintulosta asti olen nyt vain maannut sängyssä, niistänyt ja juonut mehua.

Musta on hirvittävän kiehtovaa, miltä iho tuntuu, kun on sairas. Lämpötilaerot käsien ja muiden kohtien välillä, ihon arkuus ja ylipäätään erilainen tuntoaistimus saavat mut aina koskettelemaan esimerkiksi vatsaani, hartioitani tai nilkkojani kun olen sairas. Otsan silittämiseen tarvitaan kuitenkin Zusbaa.

Elämä tuntuu kovin hyvältä paikalta olla kaikesta tästä räästä huolimatta. Töissä on ihanaa - osaan, viihdyn ja kehityn. Kotona on ihanaa - rakastan, rentoudun ja tulen rakastetuksi. Ja on uusi futon!
Ilmoittauduin avoimeen yliopistoonkin tässä voimani tunnossa, lukemaan yleistä teologiaa. Olen ollut todella kiinnostunut eksegetiikasta viime aikoina ja kiva saada lisää tietoa aiheesta.

Jostain itsellenikin mystisestä jääneestä syystä päädyin Elleihin lukemaan naisten kirjoittamia blogeja. Paikkahan on sama, jossa mm. Raakel Liekki kirjoitti blogiinsa vapaaehtoisesta lapsettomuudestaan ja aiheutti kärhämää yleisönosastoilla. Nyt kuitenkin kohteena oli blogi Kaksi naista, jossa 25- ja 30-vuotiaat naisystävykset kirjoittavat "naisista, miehistä, ystävyydestä, parisuhteesta, rakkaudesta, vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta, onnesta, masennuksesta, vihreästä teestä ja suklaasta. Jokaisen naisen elämän suola ja suurin murheenkryyni ovat naisten välinen ystävyys ja suhde miessukupuoleen."

No, sieltäpä löytyi tällainen meikäläisen rakastama slämärikysely, joka kehoitettiin täyttämään omilla vastauksillaan. Ei tarvitse kahdesti käskeä!

Nimi: Sanna
Ikä: 26
Siviilisääty: Avoliitossa
Horoskooppimerkki: Leijona
Ammatti: Nörtti

Äitini opetti, että... sukka ripustetaan aina, poikkeuksetta, kuivumaan kärjestään.
Ensirakkaudellani oli... tyttöystävä.
Pukeudun mielelläni... hameisiin ja paitapuseroihin tai trikoopaitoihin.
Rentoudun... kiireettömyydessä, hyvässä seurassa, viinin ääressä.
Paras kesämuistoni... Pidän siitä, missä vasta olimme päätyneet Zusban kanssa yksiin. Kävelimme kaupungilla, oli helle, ja jouduin kiipeämään korokkeen päälle ylttääkseni pussaamaan.
Minua kiinnostaisi kuulla miehen mielipide... siitä, mitä he pitävät naiseudessa kadehdittavana, vrt. seisten kuseminen.
Eräässä ystävässäni ärsyttää se, että... hän ei hoidata sairauttaan vaikka pitäisi.
Eniten kadun sitä, että... Mä olen nyt miettinyt tätä vartin enkä keksi mitään.
Viimeksi itkin koska... eilen kivisti niin kovasti ja vitutti tämä flunssa.
Minua loukkaa, jos ystäväni... ei kunnioita näkemystäni vain, koska hänellä itsellään on erilainen.
Itsessäni en ole tyytyväinen... mielenterveyteeni tietenkään, tällä viikolla hampaisiini.
Kaunein kuulemani kohteliaisuus... on, että olen hyvä ihminen.
Kaunein suomenkielen sana on... me. Niin sanana kuin merkitykseltään. Myös minä on kaunis sana.
Kukaan ei tiedä minusta, että... Ei nyt tule tällaista asiaa mieleen. Että syön etikkapunajuuria suoraan purkista haarukalla?
Toivon, että tulevaisuus tuo tullessaan... levollisuutta ja sisäistä rauhaa.

Unien valtakunta

Olin viime yönä koirien joukkolopetusleirillä. Oma eräni oli numero 43, olin erän ensimmäinen asiakas, ja koirani lopetettaisiin parakissa 28. Halusin ottaa parkitun sinisen nahan mukaani mökille haudattavaksi. Palvelu oli laadukasta.

Kassin kolmikymppiset venyivät pilkkuun asti. Keskustelimme henkeviä kirjan ja ruusun päivästä, maksasta ja lasten nimistä. Edelleen on hieman paha olo. Eilen tilasin netistä pizzaa ja jaffaa ja jaksoin vääntäytyä hakemaan ne ovelta.

Ei pystykään kirjoittamaan vaikka luuli. Ai niin, Pete, näin sustakin unta, ja koska rrrrakastat sitä, kun ihmiset kertovat unistaan, kerron siitä. Oli 50-luku ja Elannon kahvilan parkkihalli. Olin kuollut ja yritit elvyttää. Elvyttäminen tapahtui jotenkin jogurtilla. En muista miten.

Mara

Mentiin lauantaina kavereille pelaamaan lautapelejä. Paikalle odotettiin kymmenkuntaa ihmistä. Olin itse kuskina ja vein neljä ihmistä lisäkseni sinne. Rapussa seuraamme liittyi vielä yksi vieras ja sitten olimmekin jo perillä.

Halailtiin ja käteltiin, esittäydyttiinkin, kun kaikki ei tunteneet kaikkia. Juteltiin kevyitä siinä ja paisteltiin croisanteja perunasalaatin ja fetapiirakan kyytipojiksi.

Lopulta illan emäntä lähestyi erästä vierasta, Maraa, suorasukaisesti ja kysyi: "Anteeksi, mutta tunnetkohan sä täältä ketään?"
Mara: "En. Mä vaan tulin tosta pihalta noiden muiden mukana."
Emäntä: "Että kuinka?"
M: "No kun joku niistä sanoi jonkun mielenkiintoisen kommentin niin mä aattelin tulla mukaan."
E: "Mä luulen että sun pitäisi nyt ehkä lähteä."
M: "Mä vaan haluaisin kuulla mitä te juttelette. Voinko olla vielä, sanotaanko että 30 minuuttia."
E: "Ei se nyt kyllä taida käydä päinsä."
M: "Ymmärrän. Mä vaan testasin teitä."

Muutakin dialogia siinä käytiin ennen kuin Mara lopulta lähti, hän halusi vielä kertoa musiikkimaustaan. Oli aika humalassa. Otti lopulta kauppakassinsa ja lähti pois.

Paras aikoihin!

Uhri

Alan saada energiaani takaisin. Sen tuntee. Alkaa tehdä aidosti mieli palata takaisin töihin ja tuntuu, että tappelussa ei jäisi toiseksi - ainakaan automaattisesti. Kuukauden päästä pääsen takaisin toimistolle ja pääsen taas kiinni tavalliseen elämään. Upeaa!

Olen viimeinkin alkanut taas nauttia ulkona olemisesta. Olen kävellyt vapaaehtoisesti, aluksi pienempiä matkoja kuten pikkuisen pidempää reittiä kauppaan. Nyt tekee mieli jo kävelyille ja pari kertaa olen kävellyt jo pidempiäkin matkoja kuolematta. Ruskeasuon tallin hevoshaalla olen pyörähtänyt pariin kertaan. Se paikka on jotenkin uskomattoman rauhallinen ja tyyni. Hevoset käyskentelevät metsikköisessä haassa, natustavat ruohotuppaita ja toistavat saman uudestaan ja uudestaan. Luulen, että ihmisen ja muiden eläinten suurin ero (muiden eläinten eduksi) on hetkessä elämisen taito (pakko).

Olimme toissapäivänä Peten ja Hoon kanssa Dubrovnikissa katsomassa taikuutta ja stand-upia. Omalaatuinen yhdistelmä, mutta toimi huomattavasti luontevammin kuin Nosturin heavyä ja stand-upia -ilta. Kaikki esiintyjät olivat oikein erinomaisia, huomasin nauravani paljon. Illan isäntänä toimi Jarkko Grönroos. Jo ennen kuin yksikään esiintyjä astui lavalle, yleisön joukossa kierteli taikuri Kim Wist, ja itsekin jouduin hänen uhrikseen. Setä sai minut jotakuinkin pois tolaltani, kun omaan käteeni piilotettu vaahtomuovipallo monistui nyrkkini sisällä jopa kahdeksaksi palloksi itseni huomaamatta - ja tämän voivat tytöt todistaa! Lähimmäksi taikuuttaa päästiin kuitenkin, kun minun piti hävittää pallo nyrkistäni siihen puhaltamalla, ja hämmennyksissäni tunaroin niin, että pallo vieri sohvan taakse ja jouduimme siirtämään huonekaluja löytääksemme sen. Mielestäni varsin kohtuullinen hävitysyritys.

Toinen hyvin mieleenpainuva esiintyjä oli taikuri Jori Kopponen, jonka tempuista ehdottomasti eniten aivoa häiritsevä oli se, jossa taikuri söi askillisen palavia Marlboro Lightseja hien valuessa hieman tuskaisen oloisilta kasvoilta ja savun pöllähdellessä nenästä. Välillä taikuri muljautti suustaan kymmenkunta palavaa savuketta, otti hatsit niistä, tunki ne takaisin suuhunsa ja jatkoi uusien sytyttämistä.

Ilta oli erinomaisen nautittava kokemus. Seuraava Stand Up Studio on 10.10. Otan mielelläni vastaan seuratarjouksia.

Muita enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia (=itseäni kiinnostaa, tuskin muita) asioita tällä hetkellä:

Tänään saapuu uusi pesukone, jonka ihana mieheni meille hankki. Saa puhtaita vaatteita!

Ihana mieheni hankki myös War of the Ring -strategiapelin. Saadaan leikkiä pikku-ukoilla.