Olemme keskustelleet sotaelokuvista, 60-luvun oudosta musiikista ja juoksevan veden hyvistä puolista. Seikkailleet iTunesin matkassa tunnalmasta toiseen. Päättäneet katsoa illalla Kummisedän (jota en siis ole koskaan nähnyt) ja päätyneet kuuntelemaan Lily Allenia.
Siinäpä se. Miten näin heppoinen, kevyt ja hilpeä musiikki voikin olla niin painavaa ja melankolista? Lily laulaa hymyillen psyykkisistä ongelmista kansansairauksina, neurooseista, riippuvuuksista, ylikulutuksesta, länsimaisen arvomaailman kieroutumista...
Kepeällä ja hernerokanpaksuisella aksentilla saa vakavankin aiheen kuulostamaan helposti lähestyttävältä popilta, ja pop-prinsessaksi kai kaikenmaailmansuosikit Lilyä tituleeraavatkin - ainakin nyt kun Lily on Laiha. Normaalipainoisena aikanaan Lily oli ennemminkin pop-kuriositeetti. Oli miten oli, harva päälle parikymppinen misukka voi tehdä poppia, jossa haistatetaan Bushille vitut ja myydä sillä miljoonia.
Lifes about film stars and less about mothers
It's all about fast cars and cussing each other
But it doesn't matter cause I'm packing plastic
and that's what makes my life so fucking fantastic
And I am a weapon of massive consumption
and it's not my fault its how I'm programmed to function
I'll look at the sun and I'll look in the mirror
I'm on the right track yeah I'm on to a winner
Powered by Qumana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti