The bucket list

Olen miettinyt viime aikoina tätä bucket list -asiaa. Bucket list on siis lista asioista, jotka haluaa kokea tai saavuttaa ennen kuolemaansa eli sitä kuvainnollista ämpärinpotkaisua. Tumblrissa, Pinterestissä sun muissa näkee paljon aiheeseen liittyvää materiaalia ja onkin varmasti hyvä, että kukin tykönänsä funtsaa, mitä oikeesti haluaa. Mutta kyllä ihmiset vaan haluaa idioottimaisia asioita...

Mullakin on pari eritasoista haaveajatelmaa. Toisessa on ne oikeesti tavoiteltavissa olevat haaveet ("Juosta 10 km") ja toisessa sellaiset naurettavan absurdit jutut, jotka ois vaan niin makeita ("Tavata George Harrison", "Kokeilla teleporttausta")

Koska haavekuvat muuttuvat tavoitteiksi vain pukemalla ne sanoiksi, ajattelin listata itselleni muistiin ne jutut, jotka tällä hetkellä ovat tavoittelemisen arvoisia ja jotenkin mahdollisia, vaikka vain villeimmissä kuvitelmissakin, mutta kuitenkin. Kaikkia en haluaisi heti, mutta joskus. Tavoitteet ja haaveet eivät ole järjestyksessä.

Ennen kuolemaani tahdon

1. Viettää joulun New Yorkissa
2. Syödä Michelin-ravintolassa
3. Silittää kirahvia (tämä ei ole eufemismi)
4. Nähdä suuren villieläimen luonnossa (esim. hirvi)
5. Kirjoittaa kolumnia
6. Matkustaa kuumailmapallolla
7. Omistaa irlanninsusikoiran
8. Pitää lampaita
9. Päästä huippukokin pitämälle kurssille
10. Nähdä valaan
11. Lypsää lehmää
12. Uida valtameressä
13. Käydä viskitislaamossa tai Guinnessilla
14. Ottaa tatuoinnin kylkeen
15. Kutoa maton
16. Dreijata savea
17. Käydä British Museumissa
18. Yöpyä viiden tähden hotellissa ja tilata ruokaa huonepalvelusta
19. Käydä Intiassa
20. Omistaa kaukoputken
21. Autoilla Euroopan halki
22. Juosta 10 km (yhdellä kertaa)
23. Omistaa kylpyammeen
24. Vierailla viinitarhalla
25. Paistaa täydellisen kohokkaan
26. Käydä Lapissa
27. Käydä Azoreilla, Galapagoksella tai Uudessa-Seelannissa
28. Pitää kanoja
29. Kutoa pellavaisia pyyhkeitä
30. Todistaa jotain positiivisesti historiallista hetkeä
31. Käydä ratsastuskurssilla, ratsastaa maastossa
32. Nukkua riippumatossa ulkona
33. Oppia melomaan
34. Käydä Vietnamissa
35. Päästä uudestaan Barcelonaan
36. Pitää leipäjuurta
37. Tehdä itse hyvää viiniä
38. Päästä jossain ruokalajissa legendaariseen taituruuteen
39. Olla vireä ja huumorintajuinen vanhus
40. Yöpyä Kakslauttasen lasi-igluissa
41. Löytää unelmieni keinutuolin
42. Tilata joskus ravintolassa jotakin, jota en tunnista nimestä
43. Nähdä luolamaalauksia tai megaliitteja
44. Päästä mukaan arkeologiselle kaivaukselle
45. Nähdä bakteerien jakautuvan
46. Nähdä altaallisen karppeja
47. Tämä.
48. Viettää aikaa ashramissa tai joogaretriitissä
49. Säilyttää tiettyä naiivia sinisilmäisyyttä ja luottaa ihmisiin
50. Todistaa lähipiirin pikkumukuloiden tasapainoista aikuisuutta

Oisko tässä tavoitteita kylliksi? Jos palaisi päivittämään listaa muutaman vuoden päästä ja katsoisi samalla, voiko jo ruksia jotain listalta yli. Aika paljon matkustamista ja ruokaa, tyypillistä haaveilua mulle.

Ajan olemuksesta

Enpä olisi osannut vuosi sitten kuvitella, että puhelimeni oppiva tekstinennustus oppii mm. sanat virka-apupyyntö, lastensuojeluviranomainen, traumaterapia, ihmisoikeustuomioistuin tai kehityspsykologia.

On elämässä paljon iloa ja onneakin. Olen ihan joka päivä elämässäni sees ja levollinen. Teen töitä, maltilliseen tahtiin, mutta teen, ja nautin joka työpäivästä. Jopa eilisestä, joka oli ärsyttävä.

Vuodessa on tapahtunut paljon. Kahdessa vuodessa... huh huh, miten iso muutos. Murrosikä ei ollut mitään tämän turbulenssin rinnalla. Toivottavasti opin maailmasta ja itsestäni jatkossakin näin paljon kaikkea. Muisti ja äly rapistuu pelottavan nopeasti, mutta voin sanoa olevani silti viisaampi kuin muutama vuosi sitten. Saman voisi sanoa rahan termein - talous on kuralla, mutta rikkaampi olen kuin koskaan (ja muita yleviä latteuksia).

Kuulin pari päivää sitten ihanan tarinan, jota en nyt voi ihmisten yksityisyyden takia kanssanne jakaa, mutta voin kertoa, että tirautin useamman kyyneleenkin. Kyse oli hyvin epätodennäköisestä kohtaamisesta, joka varmasti tuo paljon iloa ja onnea monen ihmisen elämään. Ah, sattumat! Aina välillä sitä jaksaa edelleen uskoa, että maailma pitää huolta ja että jokainen kohtaaminen on merkityksellinen. Maailmassa on valtavasti rakkautta ja se tekee niistä vaikeista asioista helpompia kestää.

Tärinää kirjakaupassa

Tää on taas tällainen valivalipostaus. Jos ette kärsi lukea, ei se mitään.

Menin tänään hakemaan uutta passiani poliisiasemalta. Kävellessäni keskustaan ajattelin poiketa Akateemisen alessa katsomassa, olisiko siellä ystävääni mahdollisesti kiinnostavia kirjoja kehityspsykologian tai lasten kriisityön alueilta. Pyörin psykologian osastolla hetken ja yht'äkkiä kaiken mahdottomuus tuntui ylitsepääsemättömältä. Kirjoja oli, paljon, kaikki kalliita ja kaikki painavia. Lasten tunne-elämän häiriöt. Kliininen lapsipsykologia. Lapsi ja kriisi - selviytymisen tukeminen. Lapsi aikuisten armoilla. Lapsi ja ero. Leikki-ikäinen lapsi ja psyykkisesti sairas vanhempi. Sureva lapsi. Nainen ja viha. Child protection litigation. When You Worry about the Child You Love. Children and Marital Conflict. Building the Bonds of Attachment: Awakening Love in Deeply Troubled Children. Toxic Parents. Joka puolella kirjoja, rikkinäisiä lapsia, avuttomia läheisiä, paskaa maailmaa.

Mitä vittua. Liian paljon, liian vaikeaa, liian rikki. Sanat hyppivät silmilleni ja kädet tärisivät. Ekaa kertaa pitkästä aikaa tuli itku, kaikesta surusta ja avuttomuudesta. Mitä mä täällä seison, avuttomana Akateemisessa, kun en vaan voi auttaa eikä kukaan kostu siitä, jos käyn siellä hyllyjen välissä itkemässä. Mutta mitä muutakaan mä voin tehdä, paitsi etsiä rauhaa sieltä ja täältä, kirjahyllyistäkin.

Kuka tahansa voi ihan oikeutetusti sanoa, että kokoa itses, Puppe. Että "it's not like it's happening to you". Ei tapahdukaan. Ei tapahdu mulle, mutta mun maailmassa silti, ja mä itse olen puolen maapallon päässä peukaloita pyörittelemässä. Vituttaa niin, ettei aina henki kulje.

Vein itseni nopeasti pois kirjakaupasta helteisille kaduille. Kotona odottavat postittamista Ella&Aleksi ja Postimies Pate. En mä tiedä, mitä hyötyä niistäkään on - tai sitten on yhtä paljon hyötyä kuin kymmenestä teoriaopuksesta. Ainakin niiden lähettäminen auttaa mua.

Hattu vinossa haudalla

No, nyt on saatu mummo siunattua. Hassut menot noi ortodoksiset kuoppakinkerit kaikkine suitsukkeineen, veisaajatäteineen ja herra-armahtanineen. Pööh. Olin erinomaisen tyytyväinen asenteeseeni, seuraani ja suoritukseeni siunauksessa - en edes tapellut kenenkään kanssa, eikä oikeastaan edes jaksanut vituttaa mikään. Onnistuin keskittymään itse juhlien sankarin muistelemiseen. No okei, keräsin mä vähän kierroksia, kun idioottiserkku pisti tupakaksi hautakummun vieressä ja stögäsi röökinsä siihen hautausmaan käytävälle. Ja jätti siis siihen! Pöyristyttävää moukkamaisuutta.



Huomenna näen rakkaita ystäviä pitkästä aikaa. Loma jatkuu vielä pari viikkoa, sitten takaisin pöpilään.

Juhannus - taas

Taas on kulunut vuosi viime kesän kruunusta. Mitä helvettiä, mihin nää vuodet menee? Me on asuttu tässä kämpässä jo yli neljä vuotta. Mä täytän ens kuussa 30. Kummityttö menee kolmannelle luokalle.

Mummo kuoli tänään, aamulla kello 8.05. Elokuussa mummo olisi täyttänyt 88. Mun lähisuvussa ei ole ollut kuolemantapauksia sitten vuoden 1984 - miten tähän nyt pitäisi osata suhtautua?
Nähdäkseni mulla on olemassa hautajaiskelvolliset vaatteet, mutta ensin pitää päättää, yritänkö ottaa selville, missä ja koska hautajaiset pidetään. Jooh, ei olla ihan väleissä joka suuntaan ja mun pitää päättää, mikä ois kaikin puolin eniten zen ratkaisu.

Koska en tiedä mistään mitään, harhautan itseäni miettimällä spraymaaleja. Ensi viikon olen fillarini (ja koirien, ja hamsterin) kanssa Keravalla. Hiominen on jo ajatustasolla hallussa, maalaus ei. Onneksi siinä projektissa riittää pähkäiltävää useammankin tragedian välttelyyn. (KOP KOP.)

Tää vuosi on kyllä... perkele.

Megaloblogismi

Kirjoitan aika montaa blogia. Katsoin juuri puhelimeni muistiosta, mistä aiheista olen saanut bloggausidean. Jaan listan kanssanne. Ehkä 25% näistä aiheista on Turpikseen - saatte jäädä jännityksellä odottamaan, mitkä.

• Vanhus ennen / vanhus nyt
• Lapsivapaat hotellit
• Hallitusneuvottelut
• Osterisniikkerit
• Maharanisniikkerit
• Vihreys käytännössä / idean tasolla
• Naimisiinmeno ja perhepolitiikka
• Kesä Helsingissä
• Kolmiohuivien kiehtovuus
• Vihreiden suosion jojoliike
• Kuolaavat hullut

Hämmentävä keski-ikäistymiskehitys

Jo pitkään on ollut selvää, että kahtena peräkkäisenä päivänä ei enää jaksa kitata viinaksia. Nyt tuli todistettua myös se, ettei kahtena peräkkäisen päivänä jaksa myöskään olla baarissa. Keski-ikä, here I come. Here I am.
Eilen mentiin jo pitkään tohkeilemalleni Rättö&Lehtisalo -keikalle Korjaamolle (eli ihan tuohon naapuriin). Reilun puolen tunnin jälkeen kuitenkin nilkkaa alkoi väsyttää ja sitten alkoi muutakin itseä tympiä ja väsyttää niin, että vetäydyin aulatiloihin. Ei mennyt kauaa, kun seuralainen vaappui perässä ja ehdotti kotiinlähtöä. Innolla suostuin. Keikkalippu 10 €, narikka 2 € ja ginger ale n. 4 €. Johan oli. Perjantaisella keikalla jaksoin sentään juoda muutaman oluen.

Muissa uutisissa: Söin eilen makkaraa ja hapankaalia. Makkaraa varmaan useamman sentin pätkän ja se oli ihan hyvääkin vielä. Tämä oli jo tämän vuoden puolelle toinen makkarakokemus ja neljäs lihakokemus: Uutenavuotena sairaalassa söin sekä kanakeittoa että jauheliha-hapankaalipataa ja noin viikko sitten maistoin uteliaisuuttani palan mustaamakkaraa. Olen siis tänä vuonna syönyt enemmän lihaa kuin noin kymmenenä edellisenä vuotena yhteensä.

Tunteita

Aamuinen sähköpostien luku kylmäsi taas selkäpiitä. Olen onnellinen siitä, että hädässä oleva ystäväni pitää minutkin ajan tasalla enkä missään nimessä haluaisi olla pimennossa, mutta kyllä totuuskin sattuu. Minä uskon hyvyyteen ja universumin johdatukseen. Uskon, että kaikella on tarkoitus. Vai... Jään miettimään aikamuotoa. Uskonko?

Kaiken tarkoitus on se vaikein pala. Miten tällä voi olla tarkoitus? Aikuisten kohtaamat vaikeudet voin yleensä kuitata sillä - vaikeudet karaisevat, avartavat maailmankuvaa, kasvattavat meitä paremmiksi ihmisiksi. Mutta mikä tarkoitus voi olla kaksivuotiaan kärsimyksellä? Sellaisella, jonka välittävä yhteiskunta voisi helposti estää? Avoin ja luottavainen lapsi hajoaa palasiksi täysin turhaan ja lastensuojelu kuittaa koko homman olankohautuksella - perustarpeet on kuulemma turvattu. Uni, perusturvallisuus ja pysyvyys eivät vissiin ole perustarpeita.

Valtava avuton turhautuminen ja katkeruus syövät mua sisältä. Vihaan omaa köyhyyttäni ja sitä, etten voi irrottaa sitä kymppitonnia, jolla saataisiin tarvittava oikeusprosessi käyntiin ja pahin syöksykierre katkaistua. Vihaan kansainvälisyyttä, jota olen aina rakastanut, ja maailman monimuotoisuutta, koska se tietää porsaanreikiä ja ihmisen katoamista oikeusturvan ulkopuolelle. Vihaan sitä, ettei kukaan voi auttaa, ei täällä eikä siellä.

Jännä. En yleensä vihaa mitään, on jopa vähän vaikea tunnistaa, mistä on kyse. Ikävä tunne ja rampauttaa ihmistä. Toivottavasti ei tule tavaksi.

Blackbird

Miksi perkele aikuisena pitää olla aikuisten ongelmat?

Mä jammailin tuossa Blues Brothers 2000 -elokuvaa, jota katson nyt ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen Blues Brothers on mulle niin rakas, että tätä ei ole uskaltanut katsoa aikaisemmin. No niin, samaan aikaan mun intternetissä ystäväni Möffi otti puheeksi mustarastaat ja Beatlesin Blackbirdin. Yhdistelmä Blues Brothersia ja Blackbirdiä kiidätti mut salamannopeasti takaisin lukiovuosiin.

Lukioikäisenä mulla oli kaikenlaista pientä ongelmaa, mutta kaikkea väritti kuitenkin läpitunkeva optimismi. Maailma oli minun ja kaikki ovet auki. Mistä tahansa selviäisi joustavuudella ja/tai sinnikkyydellä. Ihmiset oli kauniita, hyväntahtoisia ja reiluja. Maailma oli oikeudenmukainen ja jännittävä.

Nyt, kun kolmekymppiä kolkuttelee ovella, muistan elävästi, mitä sanoin eräälle kesäheilalle kauniina heinäkuisena päivänä vuonna 2000 - mä en halua olla kolmekymppisenä kyyninen ämmä. Mutta miten sitä vastaan voi puolustautua? Kun kaikki ovet ei vaan enää ole auki ja on huomannut, ettei oma sinnikkyys ratkaise kuin pienen osan ongelmista. Kun ihmiset on osoittautuneet varsin kirjavaksi sakiksi ja maailman oikeudenmukaisuuden päällä vilkkuu iso, neonhohtava kysymysmerkki. Miten saisi muutettua haastavan maailman taas jännittäväksi?

Vai pitääkö tässä iässä vaan todeta, että kaikki on jo menetetty, maailma on pohjimmiltaan epäreilu eikä mistään kuitenkaan tule mitään?

Sen mä voin kuitenkin onnekseni sanoa, että viime yön varhaisina tunteina, kun aurinko alkoi hiipiä esiin ja kuuntelin vuoteessa mustarastaan toiveikasta konserttia, uskoin taas maailman kulkevan radallaan ja kauneutta olevan sielläkin, jossa kyynikko ei sitä muista nähdä. Ehkä minulla on vielä toivoa.

Ystävyydestä

Istun kotisohvalla kahvimuki kourassa ja mietin asioita. Vaaleja. Länsimaista oikeusvaltiota. Oikeudenmukaisuutta. Ystävyyttä.

Juttelin eilen kaksivuotiaan ystäväni kanssa ystävyydestä itsestään. "Mitä ystävät tekee?" kysyi meitä emännöinyt T. pieneltä ihmiseltä, joka naama sosekeitossa ihmetteli emännän saamia ystävänpäiväkortteja. "Ystävät tekee asioita yhdessä. Ystävät juttelee ja nauraa. Sellaisia asioita tekee ystävät," vastasi metrinpituinen ja lapioi soppaa naamariinsa."T. ja minä ollaan ystäviä. Sanna-serkku ja äitikin on ystäviä."

Käänsin katseeni pois lapsesta, kehystettyihin ystävänpäiväkortteihin. En halunnut, että lapsi näkee kyyneliäni taas. Viime päivinä on itketty liikaa. Sitäkin ystävät tekee yhdessä, silloin kun on hätä ja huoli.

Liikuin hiljaa T:n asunnossa. Kaksivuotias nukkui levotonta päiväunta. Kolme kertaa hän heräsi surkeasti itkien, itki äitiään. "Äiti tulee ihan kohta, äiti on hoitamassa asioita." "Äitillä on paljon asioita. Tärkeitä." "Niin on. Illalla äitillä on aikaa leikkiä."
Äiti on hoitamassa sinun muuttoasi, lapsi, pois meidän kaikkien luota. Yksin toiselle puolelle maapalloa, maahan, jonka kieltä et puhu, ihmisten luo, joita et tunne. Isäsi tahtoi sinut luokseen ja onnistui. Sinä olet pelinappula, vallankäytön väline.
Onneksi et tiedä sitä. Sinä tiedät lähteväsi matkalle ja että sinua rakastetaan.

Ehkä me joskus vielä kohdataan. Jutellaan ja nauretaan. Ystävät.

Töölössä kellarissa

Tänään kävin Töölössä kontrollissa Koipi 2.0:n tiimoilta. Kaikki oli kunnossa, ruuvit paikoillaan ja luutuminen edistyy. Ortopedi olla tällä kertaa ihan ihana tyyppi. Seuraava homma on yhden ruuvin poisto maaliskuun viimeisen päivänä ja jos sekin menee ok, sitten vaan parantelen ittekseni :)

Olin kerrankin jossain etuajassa. Nyt, kun kulkeminen on hidasta, varaan vissiin vähän turhan paljon aikaa... Olin röntgenissä tuntia ennen mulle varattua aikaa, vaikka kävin siinä välissä jo kanttiinissa kahvilla.
(Miksi muuten sairaalan kahvio on mulle edelleen kanttiini, mutta mikään muu kahvio ei?)

Istuessani pohjakerroksessa odottelemassa pääsyä ortopedin puheille jäin seurailemaan ihmisvirtaa. Paikka oli pullollaan potilaita, kaikki tuolit olivat varattuja. Kudoin sukkaa ja kuuntelin puolella korvalla ihmisten puheita. Mummo kello kymmenessä valitti puhelimeen olevansa elämän akuankka, mikään ei onnistu. Kolmekymppinen blondi melkein suoraan vastapäätä valitti yleisesti jonotusolosuhteista, -ajoista ja kaikesta muusta elämäänsä sillä hetkellä vaikuttavasta. Keski-ikäisellä miehellä menee elämässä kaikki päin persettä, kaikki!


Okei, sairaalassa varmasti kuulee keskivertoa enemmän valitusta, mutta tuollakin kaikki oli omilla tolpillaan, lämpimissä sisätiloissa ja pehmustetuilla penkeillä odottamassa sitä, että pääsevät erikoislääkärin puheille pilkkahintaan. Toisaalta en haluu tässä olla mikään pyhimys, en mä voi tietää, mitä heillä on elämissään meneillään enkä voi arvostella. Ja valitanhan mä itekin jatkuvasti kaikesta, nytkin muista ihmisistä.
Tuli vaan outo olo - ihan kuin mussa ois ollut itsessäni joku asennevamma, kun tyytyväisenä vaan neuloin sukkaani, odottaminenkaan ei jotenkin yhtään häirinnyt.

Mä oon poistanut joitain tyyppejä myös Facebook-kavereistani, koska jatkuva elämäntapavalittaminen vaikuttaa munkin mielialaan negatiivisesti, vaikka kuinka sen yritän ohittaa. Now, älkää ymmärtäkö väärin - asiasta saa olla harmissaan ja välillä saa kiukuttaa ihan ilman syytäkin. Sen saa jopa sanoa ääneen. Se on kuitenkin ihan eri sfääreissä kuin tällainen tapavalittaminen, jossa erään yhteenvedon mukaan verottaja kohtelee puolueellisesti, Kela on suuri salaliitto, sää on aina väärä, bussi myöhässä ja telkkarissa vaan paskojen ohjelmien uusintoja. Euron myötä kaikki kallistui, kansanedustajat vaan nostaa omia palkkojaan ja pomo sortaa. Joka päivä on maanantai.

Olen siinä määrin hörhö, että uskon seuraavaan: Mitä enemmän maailmaan vuodattaa positiivisia ajatuksia, sitä enemmän maailmassa on positiivisia ajatuksia (korkeampaa matikkaa, tiedän). Itse sorrun märehtimään liiankin usein ja harrastan sille vastapainoksi Facebookissa päivän positiivisten asioiden listaamista silloin kun muistan. Joskus joutuu todella miettimään, mikä päivässä on ollut edes jotenkin jees. Joskus taas mainitsemisen arvoisia asioita on peruspäivässäkin tusinan verran. Suosittelen kaikille, listaaminen on kivaa ja tuleepahan samalla arvostettua edes hetkellisesti niitä oman elämän plussapuolia.

Mun runeberginpäivässä oli tällainen aika mittava plussapuoli (kiitos vielä, murut!)

No homoilta, mikäs muu

Kyllä te tiedätte jo entuudestaan, mitä mieltä mä olen homojen oikeuksista, Päivi Räsäsestä, punaniskaisuudesta ja Raamattuun vetoamisesta.

Sanonkin nyt vaan sen, että on se vaan hienoa katsoa tuollainen ohjelma sellaisen ihmisen kanssa, joka älähtää samoissa kohdissa kuin minä, kiroaa samoja epäkohtia kuin minä ja osoittaa kehittynyttä oikeudentajua. Hyvä ihminen. Hyvä mies. <3  [/hattara]

Katkolle

EDIT: Korjattu väärin muistettu oma ikä. 

Tosin vaan telkkarissa.
Katseltiin tuossa Zusban kanssa ensimmäinen osa Ylen uudesta kotimaisesta realitystä Katkolle. Olipa hiljentävää. Itsellä on kokemusta alkoholismista läheisillä ja tunsin kyllä koko skaalan tunteita katsoessani tuota.

On tääkin päivä. Oon ollut syvästi onnellinen tänään, levollinen ja hyväntuulinen. Keskustelunaiheisiin se ei silti ole heijastunut - ollaan puhuttu black metalista, alkoholismista ja bipolaarisuudesta.

Mä oon 29 ja mun on vaikea ymmärtää maailmassa olevan pahan olon määrää. Tuntuu ihan 16-vuotiaalta Sannalta, siltä, joka oli juuri käynyt filosofian ykköskurssin ja poltti iltaisin suitsukkeita ja märehti maailman kohtaloa.

Pitäis varmaan olla iloinen, ettei vielä ole turtunut tähän kaikkeen.

Katkolle areenassa, eka jakso vielä 6 päivää.

Ooo, kesän lapsi mä oon...

Eilen oli Niin Kesä ettei paremmasta väliä. Nahka paloi, siideri maistui, katumuusikot toistivat yhtä ja samaa kappaletta ja tragiviihdettäkin oli livenä tarjolla. Sandaali hiersi tottumatonta käpälää.

Vappuaamu

Vapusta alkaa aina uusi kausi. Se tunnelma jäi päälle opiskeluvuosista. Vappuyönä pakkauduimme ensimmäiseen aamujunaan kohti Helsinkiä, emoyliopistoa, Ullanlinnanmäkeä, ja se oli taas sen vuoden loppu. Räntäsateessa Ulliksella skoolasimme pulloja ja toivotimme hyvää kesää. "Nähdään syyskuussa!"

Enää en asu Kouvolassa eikä siellä enää ole käännöstieteen laitostakaan. Ullikselle mua ei saisi näissä säissä haulikollakaan. (Terkkuja!)

Eilen terassilla kerroin ystävättärelle mun oikeasta vappuperinteestä, siitä, joka menee kauemmas kuin opiskeluvuosiin. Siitä sitä vasta on kauas tultu, miettii tämä, ja ottaa huikan kuivaa cavaa. Siinä missä ensimmäisillä kerroilla juhlat jatkuivat yötä päivää päiväkausia halvan marjaviinin (Marjatta! Aurora!) voimin, viime vuonna hädin tuskin valkkari upposi toisena juhlapäivänä. Siinä missä ensimmäisillä kerroilla mentiin syömättä, koska rahat meni kaljaan, viime vuonna tilasimme pizzaa ja katsoimme telkkaria. Käytimme oikeita astioita.

Ja stereoissa PMMP laulaa

poljetaan poljetaan
kissoja katsomaan
vaikka ei mummolaa
vuosiin oo ollutkaan
aika vei meiltä sen
mummolan lapsuuden
mutta ei meitä saa
vanhenemaan

Kuumemittaria ei löydy, joten voin todeta, että en ole kipeä ja ottaa vielä lasin.

Antikokaiini - vain viiva nenän ja olosi paranee heti!

Powered by Qumana

Osa mielipiteistä on paskoja, niiden takana ovat idiootit.

Riivatut läskit

Mä kannatan uskontoja. Toki uskontojen nimissä tapahtuu paljon ikävää ja outoa, julmaakin, mutta arkipäivässä uskonnot tuovat myös paljon positiivisia asioita ihmisten ja yhteisöjen elämään. Toivoa, armollisuutta, myötätuntoa.

Miksi mä nyt sitten kaivaudun luolastani esiin yht'äkkiä puhumaan uskonnosta? En mä siitä yleensä puhu. En halua ajattelemattomuuttani loukata muiden uskoa, en tyrkyttää omaani enkä kritisoida aiheesta, josta en tiedä mitään.  Ehkä mä en varsinaisesti nyt puhukaan uskonnosta - ehkä mun on tarkotus puhua uskon vaatteisiin puetusta joukkosuggestiosta tai karismaattisesta vallankäytöstä. Loppujen lopuksi sillä on vain nimellinen yhteys ihmisen sisäiseen uskon kokemiseen.

Mä olen tähän päivään asti sokeasti kuvitellut, että kaiken maailman heaven'sgatet ja jonestownit on etäisiä kuriositeetteja, asioita, joita esiintyy kerran muutamassa vuosikymmenessä ja aina jossain kaukana. Ameriikassa.

Kun jokin tapahtuu suuressa maailmassa, se on helppo etäännyttää jonkinlaisen tuntemattomuuden sumun taakse.  Outo maailma, oudot vieraat kulttuurit - kaikkea sielläkin pääsee syntymään! Huhhuh... Sitten viattomasti Wikipediassa seikkaillessaan kuulee, että lähin karismaattinen kultti toimii Espoossa. Juuri tälläkin hetkellä, muutaman kilometrin päässä.

Uteliaana ja sosiaalipornosta salaa pitävänä ihmisenä (muistatteko, kun kaivelin Pro Ana -liikettä? Sama meininki) kaivelin taustoja, luin keskustelupalstaa ja kuuntelin Tapani Koivuniemen saarnojakin. Katsoin Ylen lähettämän MOT-ohjelman aiheesta. Välillä pesin pyykkiä tai pelailin nettipeliä, välillä taas päivittelin maailman menoa. Olin pieni, hämmentynyt ihminen. Voiko tämä liike olla totta? Voiko tällainen liike olla elinvoimainen Suomessa? Pitäisikö minun olla lähdekriittisempi? Onko tässä taustalla jotain, mitä en hahmota? Onko tässä tehty kärpäsestä härkänen? Onko tämä valetta?
Yllä mainittujen lähteiden mukaan yhteisössä on mukana noin 70 aikuista ja satakunta lasta pääasiassa Espoossa ja Kirkkonummella.

Kuunnellessani noita Koivuniemen saarnoja ei kuitenkaan auta kuin uskoa siihen, ettei miehen puheita ole vääristelty tai liioiteltu. Hän sanoo itse suoraan, että läskit joutuvat ensin eroamaan yhteisöstä ja seuraavaksi helvettiin.  Hän sanoo itse, että viikon nestepaasto on vähimmäisedellytys henkiseen kasvuun pyrkivälle. Läski myyjä ei ole uskottava, siksi miehen maksimi-BMI on 19. Naisen tavoite-BMI on 17.

(Ns. virallinen määritelmä normaalipainolle on se, että painoindeksi sijoittuu välille 18,5-24,9. Painoindeksi 17 on lievän alipainon ja merkittävän alipainon raja.)

Käytännön numeroina: Minun mittaiseni, 165-senttinen, nainen saisi Koivuniemen Konsernissa painaa 46 kiloa. Jos painaisin 51 kiloa, minut merkittäisiin kategoriaan "läskit" ja joutuisin viikottain raportoimaan painon muutoksen tekstiviestillä. Jos painoni olisi hurjat 56 kiloa, kuuluisin "tosiläskeihin" ja mikäli paino ei putoaisi tavoitevauhdissa, joutuisin muutaman viikon rikkeiden jälkeen suljetuksi yhteisön ulkopuolelle. Koivuniemi sanoo itse, että kolmas peräkkäinen viikko "niskurointia" tulkitaan eroilmoitukseksi yhteisöstä.
Mies, jolle pituutta on siunaantunut vaikkapa 185 cm, saa painaa vaatimusten mukaan 66 kiloa.

Keskustelupalstalla, jonne aiemmin viittasin, oli dokumentti, jonka sanotaan olevan yhteisön erään naisryhmän koostama laihdutusvinkkilista. En voi tietenkään selvittää sen aitoutta, mutta en pidä sitä kauhean epäuskottavana, joskin hämmentävänä kylläkin. Tekstissä kehotetaan muun muassa katsomaan iloiten peilistä laihtuvaa kehoa (solisluun kuoppia ja ilmeikästä kasvojen luustoa) sekä rytmittämään syömistä - "jos jättää aamiaisen syömättä, voi syödä runsaan lounaan (300 kcal) ja loppupäiväksi jää vielä 300-500 kcal käytettäväksi". Suomalainen lääkärikirja määrittelee, että alin turvallinen energiamäärä on 1200 kcal päivässä naisille ja 1500 kcal päivässä miehille.
Yhteisöstä lähteneet tai siitä erotetut sanovat, että laihduttamista edellytetään myös raskaana olevilta, imettäviltä ja lapsilta.

Miksi läski on sitten niin iso juttu? Koska läski on saatanasta. Syöminen on periksi antamista, oven avaamista riivaajille.

Yhteisön naiset ovat miehille alisteisessa asemassa. Suositus on puhutella aviomiestä herraksi ja tarvittaessa kokouksessa vaimoa voidaan ryömittää miehensä jaloissa nöyryyden opettamiseksi. Lisäksi naisen on alistuttava myös muiden miesten suudeltavaksi ja hyväiltäväksi, mikä mielestäni täyttää mennen tullen minkä tahansa seksuaalisen hyväksikäytön kriteeristön.

MOT-dokumentissa (Yle 6.9. 2009) käsiteltiin lähinnä Tapani Koivuniemen yritystoimintaa. Konsultti-, viestintä- ja IT-alan yritys teettää työntekijöillään, jotka kaikki ovat yhteisön jäseniä, jopa 300-tuntista työkuukautta ilman ylityökorvauksia. Yhtiö vetoaa siihen, että etätyötä tekevälle ei korvausta tarvitse maksaa. Etätyötä on puolestaan tehtävä, koska yhtiön toimitila on rivitaloyhtiön kerhohuone. Jos joku sattuu tekemään vain 170 tuntia kuukaudessa, keskustellaan motivaation puutteesta ja ajankäytön priorisoinnista. Ja tiedättekö, mikä on jotenkin kaikkein kamalinta? Yhtiö tekee aivan törkeää voittoa ja asiakkaina on merkittäviä julkishallinnon tahoja. Yrityksen sivuilla sanotaan ympäripyöreästi: "Asiakkainamme on lukuisia tyytyväisiä valtiollisia hallinnonyksiköitä ja laitoksia sekä kuntia ja niiden liikelaitoksia." MOT:issa mainitaan nimeltä Finnvera, valtion omistama rahoitusyhtiö, joka käyttää Koivuniemen palveluksiin "satoja tuhansia euroja vuodessa".

Huokaus. Yläkerran sänky natisee villisti. Naapurin setä huutaa taas vittu, perkele. Se vanha labbis ei olehaukkunut muutamaan päivään. Piano soi. Naapureiden äänet... tällaisina päivinä sitä miettii, ettei todellakaan tiedä, mitä tässäkin maassa suljettujen ovien takana tapahtuu.

Powered by Qumana

Mahdottomia oppia muistamaan, kumpi on kumpi

• Deep Purple ja Pink Floyd
• Def Leppard ja Led Zeppelin
• Snow Patrol ja Husky Rescue
• Billy Idol ja Billy Joel
• Abraham Lincoln ja George Washington
• Benjamin Franklin ja Franklin B. Roosevelt
• Komppania ja rykmentti
• 3B ja 3T
• Stephen Kingin (Richard Bachmanin) Raivo ja Vimma
• Buster Keaton ja Burt Lancaster
• Dean Martin ja Frank Sinatra
• Bolivia ja Kolumbia
• Sumatra ja Jaava
• Wounded Knee ja Little Bighorn
• Istuva Härkä ja Hullu Hevonen
  
• Irokeesit ja mohikaanit
• Billy the Kid ja Buffalo Bill
• Hulluruoho ja hullukaali
• Mezcal ja peyote
• Martti Suosalo ja Matti Pellonpää
• Pekka Pohjola ja Jukka Gustavson
• Hasse Walli ja Petri Walli
• Suomen mielenterveysseura ja Mielenterveyden keskusliitto

Selkeä ajatuskaari näissä.

Pysykää kotona!

Kyllä taas yritetään ihmisille vihjailla asioita. Ensin Helsingin maanalainen liikenne häiriintyy, kun vesivahinko sulkee Rautatientorin metroaseman. "Varatkaa runsaasti aikaa matkoihin, miettikää vaihtoehtoisia reittejä."
Seuraavana aamuna maanpäällinen liikenne on sekaisin lumituiskun vuoksi. "Varatkaa runsaasti aikaa matkoihin."
Kuusitien pysäkillä Manskulla seisoo neljä (4) raitiovaunua, kaikki linjalta 4, joka ei edes kulje sille pysäkille. Munkkiniemeen vievät kiskot ovat poissa käytöstä.
Televisiosta katsomme, kun riskiryhmät jonottavat viltit harteillaan rokotteita. Jono on tuntien mittainen.

Toimistolla on kylmä. Ikkunasta tulvii harmaankylmää valoa ja käsiin tuulee. Haaveilen kuumasta kahvista ja peitosta, päiväunista. Olisinpa kotona.

Jos kuolisin nyt...

...ois taas Housella töitä. Vai luuletteko, että tavisrivilääkäri keksisi, että a) aristava poskipää johtuu siitä, että viime yönä pelasin puhelimella Scramblea sängyssä selälläni maaten, oletettavasti nukahdin (?) ja pudotin puhelimen silmääni, tai b) sydänkohtaus johtui siitä, kun raukeana kauppareissun jälkeen nautin sohvalla hiljaisuudesta suklaanpalasen kera, kun rotta päätti unissaan pudota tasolta häkin pohjalle *MÄTKIS* ja pelästyttää musta sielun ulos?