Töölössä kellarissa

Tänään kävin Töölössä kontrollissa Koipi 2.0:n tiimoilta. Kaikki oli kunnossa, ruuvit paikoillaan ja luutuminen edistyy. Ortopedi olla tällä kertaa ihan ihana tyyppi. Seuraava homma on yhden ruuvin poisto maaliskuun viimeisen päivänä ja jos sekin menee ok, sitten vaan parantelen ittekseni :)

Olin kerrankin jossain etuajassa. Nyt, kun kulkeminen on hidasta, varaan vissiin vähän turhan paljon aikaa... Olin röntgenissä tuntia ennen mulle varattua aikaa, vaikka kävin siinä välissä jo kanttiinissa kahvilla.
(Miksi muuten sairaalan kahvio on mulle edelleen kanttiini, mutta mikään muu kahvio ei?)

Istuessani pohjakerroksessa odottelemassa pääsyä ortopedin puheille jäin seurailemaan ihmisvirtaa. Paikka oli pullollaan potilaita, kaikki tuolit olivat varattuja. Kudoin sukkaa ja kuuntelin puolella korvalla ihmisten puheita. Mummo kello kymmenessä valitti puhelimeen olevansa elämän akuankka, mikään ei onnistu. Kolmekymppinen blondi melkein suoraan vastapäätä valitti yleisesti jonotusolosuhteista, -ajoista ja kaikesta muusta elämäänsä sillä hetkellä vaikuttavasta. Keski-ikäisellä miehellä menee elämässä kaikki päin persettä, kaikki!


Okei, sairaalassa varmasti kuulee keskivertoa enemmän valitusta, mutta tuollakin kaikki oli omilla tolpillaan, lämpimissä sisätiloissa ja pehmustetuilla penkeillä odottamassa sitä, että pääsevät erikoislääkärin puheille pilkkahintaan. Toisaalta en haluu tässä olla mikään pyhimys, en mä voi tietää, mitä heillä on elämissään meneillään enkä voi arvostella. Ja valitanhan mä itekin jatkuvasti kaikesta, nytkin muista ihmisistä.
Tuli vaan outo olo - ihan kuin mussa ois ollut itsessäni joku asennevamma, kun tyytyväisenä vaan neuloin sukkaani, odottaminenkaan ei jotenkin yhtään häirinnyt.

Mä oon poistanut joitain tyyppejä myös Facebook-kavereistani, koska jatkuva elämäntapavalittaminen vaikuttaa munkin mielialaan negatiivisesti, vaikka kuinka sen yritän ohittaa. Now, älkää ymmärtäkö väärin - asiasta saa olla harmissaan ja välillä saa kiukuttaa ihan ilman syytäkin. Sen saa jopa sanoa ääneen. Se on kuitenkin ihan eri sfääreissä kuin tällainen tapavalittaminen, jossa erään yhteenvedon mukaan verottaja kohtelee puolueellisesti, Kela on suuri salaliitto, sää on aina väärä, bussi myöhässä ja telkkarissa vaan paskojen ohjelmien uusintoja. Euron myötä kaikki kallistui, kansanedustajat vaan nostaa omia palkkojaan ja pomo sortaa. Joka päivä on maanantai.

Olen siinä määrin hörhö, että uskon seuraavaan: Mitä enemmän maailmaan vuodattaa positiivisia ajatuksia, sitä enemmän maailmassa on positiivisia ajatuksia (korkeampaa matikkaa, tiedän). Itse sorrun märehtimään liiankin usein ja harrastan sille vastapainoksi Facebookissa päivän positiivisten asioiden listaamista silloin kun muistan. Joskus joutuu todella miettimään, mikä päivässä on ollut edes jotenkin jees. Joskus taas mainitsemisen arvoisia asioita on peruspäivässäkin tusinan verran. Suosittelen kaikille, listaaminen on kivaa ja tuleepahan samalla arvostettua edes hetkellisesti niitä oman elämän plussapuolia.

Mun runeberginpäivässä oli tällainen aika mittava plussapuoli (kiitos vielä, murut!)

Turpakäräjät 2001

Samma mietti, miltä bloginsa olisi näyttänyt, jos vuosi olisi nyt 2001 eikä 2011.

Itse olin talvella 2001 aika suurten muutosten äärellä. Olin vasta kirjoittanut ylioppilaaksi ja muuttanut pois kotoa, vieläpä kaupunkiin, josta en tiennyt mitään, ja opiskelemaan alaa, jonka valitsin ihan päähänpistosta. Asuin soluasunnossa kaupungin laidalla. Keittiössä oli pirttikalusto ja kaksivärinen seinä - väreinä railakkaasti beige ja kerma. Talon puolesta ikkunoissa oli sairaalamaiset ruskea-beiget verhot.

Olin juuri ennen joulua, tuskallisen yksinäisen syksyn jälkeen, saanut pari ystävää uudelta paikkakunnaltani. Nämä naiset ovat muuten elämässäni edelleen, vaikka yksi muuttikin Espooseen, toinen Dubliniin ja kolmas, tuota, Töölöön.

Useimmin kuittasin aterian nuudeleilla (kräpi teist) tai makaroni-ananas-tonnikala-papumössöllä. Koulun Amicassa kehitin polttavan rakkaussuhteen muun muassa sienikääryleisiin. Pihistelin ruoassa, jotta pystyin rahoittamaan harrastukseni, halvan kaljan. Rivierasta sai kahteentoista asti kaksi vetistä Olvia yhden hinnalla. Fadu joi aina siideriä ja sai tupakasta hikan. Viikonloppuisin junailin Hyvinkäälle tai Helsinkiin. Kummityttöä ei vielä ollut olemassakaan. Kirjoitin paljon kirjeitä, niitä paperisia.

Tuskin olisin siis ainakaan blogannut kulinaarisista asioista. Työhuoletkin olivat vielä pääasiassa edessäpäin. Masennus oli vielä uusi juttu, olin sairastunut vasta lukiossa ja tuossa vaiheessa vielä elättelin toivoa, että moinen peikko saadaan hoidettua pois.
Olisin luultavasti kirjoittanut päättömiä huomioita maailmassa havaitsemistani asioista. Että ei tässä nyt niin kauheesti oo kehitytty kymmenessä vuodessa.

Loppuun vielä Sikeltä varastamani kuva vuoden 2001 Provinssirockista. Kiitti!

Koipi 2.0 - 1 kk

Varoitus: Sisältää arpikuvia

Uusi ja entistä ehompi jalkani täyttää tänään kuukauden.
Itsellekin muistiin tässä nämä merkitykselliset päivämäärät:

1.1. 2011 - muks, räks-räks-räks, auauau - uu-aa-uu-aa (no ei me pillit päällä menty, valehtelin). Saman vuorokauden puolella leikkaus alkoi, joskin itse ruuvaaminen aloitettiin vasta puolenyön jälkeen eli 2.1.
3.1. 2011 Takaisin Suomeen
5.1. 2011 Lekuri ja lähete Töölöön
19.1. 2011 Töölössä röntgenit ja ortopedi, lupa laittaa jalalle puoli painoa.

Tässä sitten kuvat jalasta tänään, tasan kuukausi törttöilystä. Haavat paranee musta ihan asiallisesti. Valtaosa turvotuksesta on jo poissa, nilkassa on vielä pientä turvotusta, mutta jalkapöytä on jo normaali. Tosin tuntoaistiltaan ei, valtaosa jalkapöydästä on edelleen puutunut ja varpaiden edessä on rantu, jossa iho on kosketusarka. Toinen kosketusta huonosti kärsivä alue on ulkokehräsen takana lähellä akillesjännettä. Sisäpuolen haava (lyhyt) tuntuu normaalilta iholta, se aistii kosketuksen eikä arista. Ulkopuolen arven ympärillä on muutaman sentin tunnoton vyöhyke.

Nilkka alkaa olla jo ihmisen nilkan paksuinen.

Jalkaterä on jo normaaleissa mitoissa.

Sisäpuoli ja mitta tuumissa - vajaa viisisenttinen arpi, siis.

Ulkosyrjä. Mitta tuumissa.

Kipsi (tai Lasikuitu) alkaa kulua rikki kantapäästä.

Olen omasta mielestäni ollut kohtuullisen reipas rampa. Zusba saattaa olla eri mieltä, se kun joutuu kantamaan mulle kahvia ja ruokaa ja virtalähteitä ja ja ja... Ja joutuu komentamaan mua, etten kävelisi tuolla.

Seuraava lekuri on parin viikon päästä ja silloin pitäisi ottaa kipsi kokonaan pois. Nyt mun haasteena on oppia kärsivällisyyttä. Ei ole sitä entuudestaan kauheasti siunaantunut. Henkisen kasvun mahdollisuus, sanoo hän, että ihan hiukan sarkastisesti virnistäen.