Saatiin viimeinkin pidettyä ne kauanlykätyt tuupparit. Booli loppui kesken, mutta muuten oli kohtuullista. Tosi moni pääsi paikalle, kiitos siitä! Ja kiitos kaikista hassuista lahjoista :) Nyt voimme savustaa pusuhuulia ja kolkutella. Hii! Ja mässätä ja kännätä...
Harmi vaan ettei kaikkien kanssa ehtinyt kunnolla hölisemään.
No niin, TEHY mietityttää mua edelleen. Nyt ne siis miettivät, valitsevatko lakkoilutien vai turvautuvatko joukkoirtisanoutumisiin. Hoitajapulan ollessa millainen on, hoitajat tuskin jäävät kilometritehtaalle kovin pitkäksi aikaa vaikka irtisanoutuisivatkin. Mutta oikeasti. Oikeasti, onko tuo nyt sitä järkevää oikeuksien vaatimista?
Ensinnäkin ongelmaksi muodostuu tietysti kustannukset, jota kiireellisistä lisärekrytoinneista, perehdyttämisistä ja ylitöistä aiheutuu. Kun julkisen puolen kulut tällä tavoin nousevat ennakoimattomasti, tuskin se ainakaan pidemmällä aikavälillä mahdollistaa suurempia korotuksia hoitajille.
Toisekseen tämä aiheuttaa sen, että muut hoitajat, sairaala-apulaiset ja lääkärit saavat kaikki hoitaaksen mojovasti heille kuulumattomia tehtäviä, kunnes tilanne saadaan tasaantumaan. Tämä puolestaan synnyttänee luonnollista katkeruutta. Alkuvaiheen ryhmälojaliteetti katoaa nopeasti, kun joutuu tekemään toisten hommat.
Lisäksi - vaikka kehotankin aina taistelemaan etujen ja oikeuksien puolesta - joukkoirtisanoutumiseen osallistuminen on tyhmä temppu oman urakehityksen kannalta. Siihen osallistuminen sulkee varmasti paljon ovia ja jättää pysyvän jäljen työhistoriaan.
Luottavatko hoitajat siihen, että hoitajapulan kohdatessaan yliopistolliset sairaalat tarjoavat hädissään korkeampaa palkkaa työhön suostuvalle? Eikö voida puhua jo suhteellisuudentajun menettämisestä, jos parempaan toimeentuloon pyritään hankkiutumalla työttömiksi?
