Demokratiasta

Kävin työkaverini kanssa Meilahden taidemuseossa katsomassa valokuvanäyttelyn Aletheia. Taidemuseon omat nettisivut kertovat seuraavaa: “Näyttelyn teokset käsittelevät ihmisen olemassaolon perustaa ja yhteiskunnallista todellisuutta. Niiden teemoja ovat muistaminen, historia ja identiteetti. Monissa teoksissa ovat läsnä myös menetys, väkivalta ja kuolema.”
Teoksia kuvaillaan kattavammin Katse.orgissa.
Näyttely alkoi aurinkoisilla keltaisilla ja eloisilla sinisillä sävyillä. Puhuimme niiden energisoivasta vaikutuksesta ja olimme yhtä mieltä – tuollainen iso keltainen teos kotona olisi aivan mahtava juttu Suomen pimeässä talvessa.
Tämä levollinen tunnelma rikkoutui kuitenkin heti seuraavien teosten äärellä. Emily-Jane Majorin kuvasarja vaikutti meihin molempiin vahvasti ja sitä oli palattava katsomaan vielä kierroksen lopuksi.
En nyt pureksi tätä sen enempää, lukekaa teoksista tuolta Katse.orgista. Demokratiasta mun piti puhua.
Aloimme nimittäin Minnan kanssa puhua varsin vakavia näiden töiden äärellä. Puhuimme yksilöstä yhteiskunnassa, ihmisyydestä ja sen menettämisestä, yksilöyden katoamisesta. Isoveljestä. Demokratiasta tai sen harhasta.
Teini-iässä scifi-klassikoiden äärellä sitä mietti, että olisipa jännä tietää, toteutuvatko hurjat dystooppiset kuvitelmat jonain päivänä. Nyt on syytä herätä siihen, että kaikki niiden karjankäsittelyteknologia on jo olemassa ja meitä erottavat tuotantoeläimistä vain yhteiskuntasopimukset, joiden olemassaolo tuntuu itsestäänselvyydeltä. Totta kai me haluamme elää demokratiassa, uskoa yksilöllisyyteen ja ihmisoikeuksiin. Emme halua koskaan Uljaan uuden maailman mukaiseen todellisuuteen.
Mikä meitä suojelee sellaiselta (lähi)tulevaisuudelta? Läntisten teollisuusmaiden vahva muisto toisesta maailmansodasta? Se, että kansallisiin muisteihimme on koodattu pelko fanatismista ja yksittäisen ryhmän ylivallasta? Jos 30-luvun perintöä ei olisi, kuka tietää, mihin me sokeina höynähtäisimme. Saattaisimme hyvinkin olla sitä mieltä, että pikku jalostus tekee vain hyvää, että jako alfoihin ja beetoihin selkeyttäisi yhteiskuntaa ja ettei eugeniikassa mitään niin kovin pahaa voi olla.
Kuinka nopeasti toisen maailmansodan haamu haihtuu mielistämme? Kun Afrikka kuolee aidsiin, maailmansodan nähneet sukupolvet kuolevat ja Kiinasta tulee uusi USA, arvostuksemme demokratiaa kohtaan on aivan eri pohjalla. Nouseeko se entistä suurempaan arvoon vai tuleeko siitä yksi historiallinen kuriositeetti, harharetki, josta onneksi löysimme kotiin?