Ajan olemuksesta

Enpä olisi osannut vuosi sitten kuvitella, että puhelimeni oppiva tekstinennustus oppii mm. sanat virka-apupyyntö, lastensuojeluviranomainen, traumaterapia, ihmisoikeustuomioistuin tai kehityspsykologia.

On elämässä paljon iloa ja onneakin. Olen ihan joka päivä elämässäni sees ja levollinen. Teen töitä, maltilliseen tahtiin, mutta teen, ja nautin joka työpäivästä. Jopa eilisestä, joka oli ärsyttävä.

Vuodessa on tapahtunut paljon. Kahdessa vuodessa... huh huh, miten iso muutos. Murrosikä ei ollut mitään tämän turbulenssin rinnalla. Toivottavasti opin maailmasta ja itsestäni jatkossakin näin paljon kaikkea. Muisti ja äly rapistuu pelottavan nopeasti, mutta voin sanoa olevani silti viisaampi kuin muutama vuosi sitten. Saman voisi sanoa rahan termein - talous on kuralla, mutta rikkaampi olen kuin koskaan (ja muita yleviä latteuksia).

Kuulin pari päivää sitten ihanan tarinan, jota en nyt voi ihmisten yksityisyyden takia kanssanne jakaa, mutta voin kertoa, että tirautin useamman kyyneleenkin. Kyse oli hyvin epätodennäköisestä kohtaamisesta, joka varmasti tuo paljon iloa ja onnea monen ihmisen elämään. Ah, sattumat! Aina välillä sitä jaksaa edelleen uskoa, että maailma pitää huolta ja että jokainen kohtaaminen on merkityksellinen. Maailmassa on valtavasti rakkautta ja se tekee niistä vaikeista asioista helpompia kestää.

Tärinää kirjakaupassa

Tää on taas tällainen valivalipostaus. Jos ette kärsi lukea, ei se mitään.

Menin tänään hakemaan uutta passiani poliisiasemalta. Kävellessäni keskustaan ajattelin poiketa Akateemisen alessa katsomassa, olisiko siellä ystävääni mahdollisesti kiinnostavia kirjoja kehityspsykologian tai lasten kriisityön alueilta. Pyörin psykologian osastolla hetken ja yht'äkkiä kaiken mahdottomuus tuntui ylitsepääsemättömältä. Kirjoja oli, paljon, kaikki kalliita ja kaikki painavia. Lasten tunne-elämän häiriöt. Kliininen lapsipsykologia. Lapsi ja kriisi - selviytymisen tukeminen. Lapsi aikuisten armoilla. Lapsi ja ero. Leikki-ikäinen lapsi ja psyykkisesti sairas vanhempi. Sureva lapsi. Nainen ja viha. Child protection litigation. When You Worry about the Child You Love. Children and Marital Conflict. Building the Bonds of Attachment: Awakening Love in Deeply Troubled Children. Toxic Parents. Joka puolella kirjoja, rikkinäisiä lapsia, avuttomia läheisiä, paskaa maailmaa.

Mitä vittua. Liian paljon, liian vaikeaa, liian rikki. Sanat hyppivät silmilleni ja kädet tärisivät. Ekaa kertaa pitkästä aikaa tuli itku, kaikesta surusta ja avuttomuudesta. Mitä mä täällä seison, avuttomana Akateemisessa, kun en vaan voi auttaa eikä kukaan kostu siitä, jos käyn siellä hyllyjen välissä itkemässä. Mutta mitä muutakaan mä voin tehdä, paitsi etsiä rauhaa sieltä ja täältä, kirjahyllyistäkin.

Kuka tahansa voi ihan oikeutetusti sanoa, että kokoa itses, Puppe. Että "it's not like it's happening to you". Ei tapahdukaan. Ei tapahdu mulle, mutta mun maailmassa silti, ja mä itse olen puolen maapallon päässä peukaloita pyörittelemässä. Vituttaa niin, ettei aina henki kulje.

Vein itseni nopeasti pois kirjakaupasta helteisille kaduille. Kotona odottavat postittamista Ella&Aleksi ja Postimies Pate. En mä tiedä, mitä hyötyä niistäkään on - tai sitten on yhtä paljon hyötyä kuin kymmenestä teoriaopuksesta. Ainakin niiden lähettäminen auttaa mua.

Megaloblogismi

Kirjoitan aika montaa blogia. Katsoin juuri puhelimeni muistiosta, mistä aiheista olen saanut bloggausidean. Jaan listan kanssanne. Ehkä 25% näistä aiheista on Turpikseen - saatte jäädä jännityksellä odottamaan, mitkä.

• Vanhus ennen / vanhus nyt
• Lapsivapaat hotellit
• Hallitusneuvottelut
• Osterisniikkerit
• Maharanisniikkerit
• Vihreys käytännössä / idean tasolla
• Naimisiinmeno ja perhepolitiikka
• Kesä Helsingissä
• Kolmiohuivien kiehtovuus
• Vihreiden suosion jojoliike
• Kuolaavat hullut

Hämmentävä keski-ikäistymiskehitys

Jo pitkään on ollut selvää, että kahtena peräkkäisenä päivänä ei enää jaksa kitata viinaksia. Nyt tuli todistettua myös se, ettei kahtena peräkkäisen päivänä jaksa myöskään olla baarissa. Keski-ikä, here I come. Here I am.
Eilen mentiin jo pitkään tohkeilemalleni Rättö&Lehtisalo -keikalle Korjaamolle (eli ihan tuohon naapuriin). Reilun puolen tunnin jälkeen kuitenkin nilkkaa alkoi väsyttää ja sitten alkoi muutakin itseä tympiä ja väsyttää niin, että vetäydyin aulatiloihin. Ei mennyt kauaa, kun seuralainen vaappui perässä ja ehdotti kotiinlähtöä. Innolla suostuin. Keikkalippu 10 €, narikka 2 € ja ginger ale n. 4 €. Johan oli. Perjantaisella keikalla jaksoin sentään juoda muutaman oluen.

Muissa uutisissa: Söin eilen makkaraa ja hapankaalia. Makkaraa varmaan useamman sentin pätkän ja se oli ihan hyvääkin vielä. Tämä oli jo tämän vuoden puolelle toinen makkarakokemus ja neljäs lihakokemus: Uutenavuotena sairaalassa söin sekä kanakeittoa että jauheliha-hapankaalipataa ja noin viikko sitten maistoin uteliaisuuttani palan mustaamakkaraa. Olen siis tänä vuonna syönyt enemmän lihaa kuin noin kymmenenä edellisenä vuotena yhteensä.

Tunteita

Aamuinen sähköpostien luku kylmäsi taas selkäpiitä. Olen onnellinen siitä, että hädässä oleva ystäväni pitää minutkin ajan tasalla enkä missään nimessä haluaisi olla pimennossa, mutta kyllä totuuskin sattuu. Minä uskon hyvyyteen ja universumin johdatukseen. Uskon, että kaikella on tarkoitus. Vai... Jään miettimään aikamuotoa. Uskonko?

Kaiken tarkoitus on se vaikein pala. Miten tällä voi olla tarkoitus? Aikuisten kohtaamat vaikeudet voin yleensä kuitata sillä - vaikeudet karaisevat, avartavat maailmankuvaa, kasvattavat meitä paremmiksi ihmisiksi. Mutta mikä tarkoitus voi olla kaksivuotiaan kärsimyksellä? Sellaisella, jonka välittävä yhteiskunta voisi helposti estää? Avoin ja luottavainen lapsi hajoaa palasiksi täysin turhaan ja lastensuojelu kuittaa koko homman olankohautuksella - perustarpeet on kuulemma turvattu. Uni, perusturvallisuus ja pysyvyys eivät vissiin ole perustarpeita.

Valtava avuton turhautuminen ja katkeruus syövät mua sisältä. Vihaan omaa köyhyyttäni ja sitä, etten voi irrottaa sitä kymppitonnia, jolla saataisiin tarvittava oikeusprosessi käyntiin ja pahin syöksykierre katkaistua. Vihaan kansainvälisyyttä, jota olen aina rakastanut, ja maailman monimuotoisuutta, koska se tietää porsaanreikiä ja ihmisen katoamista oikeusturvan ulkopuolelle. Vihaan sitä, ettei kukaan voi auttaa, ei täällä eikä siellä.

Jännä. En yleensä vihaa mitään, on jopa vähän vaikea tunnistaa, mistä on kyse. Ikävä tunne ja rampauttaa ihmistä. Toivottavasti ei tule tavaksi.

Eikä edes ole aprillipäivä

No, nyt on saatu ystävämme Osama sitten hengiltä. Bush hyppii tasajalkaa ja ihmiset heiluttelevat lippuja entisten kaksoistornien raunioilla.


"Crowds gathered outside the White House in Washington DC, chanting "USA, USA" after the news emerged," uutisoi BBC News ja jatkaa lainaamalla nuorempaa Bushia: ""The fight against terror goes on, but tonight America has sent an unmistakable message: No matter how long it takes, justice will be done," Mr Bush said in a statement."


Obama on luonnollisesti maltillinen lausunnoissaan. Hän korostaa, että sotaa ei käydä islamia vastaan, vaan terrorismin nujertamiseksi ja muistuttaa, että Osaman tilillä on tuhansien muslimienkin henki.


Että oikeus siis tapahtui. Osama ja pari hassua sivullista kuoli ja nyt on maailmassa rauha. Ai niin, tosin Al-Gaedalla on jo valmiina uusi johtajahahmo, terrori-iskujen uutta aaltoa odotellaan ja muutenkin voinee turvallisesti sanoa, että mikään ei ole muuttunut eikä muutu. Muutama murha sinne tänne, meillä sitä kutsutaan kuolemantuomioksi, joten se on ihan oikeutettua. Sitä paitsi, se ite aloitti.

Riivatut läskit

Mä kannatan uskontoja. Toki uskontojen nimissä tapahtuu paljon ikävää ja outoa, julmaakin, mutta arkipäivässä uskonnot tuovat myös paljon positiivisia asioita ihmisten ja yhteisöjen elämään. Toivoa, armollisuutta, myötätuntoa.

Miksi mä nyt sitten kaivaudun luolastani esiin yht'äkkiä puhumaan uskonnosta? En mä siitä yleensä puhu. En halua ajattelemattomuuttani loukata muiden uskoa, en tyrkyttää omaani enkä kritisoida aiheesta, josta en tiedä mitään.  Ehkä mä en varsinaisesti nyt puhukaan uskonnosta - ehkä mun on tarkotus puhua uskon vaatteisiin puetusta joukkosuggestiosta tai karismaattisesta vallankäytöstä. Loppujen lopuksi sillä on vain nimellinen yhteys ihmisen sisäiseen uskon kokemiseen.

Mä olen tähän päivään asti sokeasti kuvitellut, että kaiken maailman heaven'sgatet ja jonestownit on etäisiä kuriositeetteja, asioita, joita esiintyy kerran muutamassa vuosikymmenessä ja aina jossain kaukana. Ameriikassa.

Kun jokin tapahtuu suuressa maailmassa, se on helppo etäännyttää jonkinlaisen tuntemattomuuden sumun taakse.  Outo maailma, oudot vieraat kulttuurit - kaikkea sielläkin pääsee syntymään! Huhhuh... Sitten viattomasti Wikipediassa seikkaillessaan kuulee, että lähin karismaattinen kultti toimii Espoossa. Juuri tälläkin hetkellä, muutaman kilometrin päässä.

Uteliaana ja sosiaalipornosta salaa pitävänä ihmisenä (muistatteko, kun kaivelin Pro Ana -liikettä? Sama meininki) kaivelin taustoja, luin keskustelupalstaa ja kuuntelin Tapani Koivuniemen saarnojakin. Katsoin Ylen lähettämän MOT-ohjelman aiheesta. Välillä pesin pyykkiä tai pelailin nettipeliä, välillä taas päivittelin maailman menoa. Olin pieni, hämmentynyt ihminen. Voiko tämä liike olla totta? Voiko tällainen liike olla elinvoimainen Suomessa? Pitäisikö minun olla lähdekriittisempi? Onko tässä taustalla jotain, mitä en hahmota? Onko tässä tehty kärpäsestä härkänen? Onko tämä valetta?
Yllä mainittujen lähteiden mukaan yhteisössä on mukana noin 70 aikuista ja satakunta lasta pääasiassa Espoossa ja Kirkkonummella.

Kuunnellessani noita Koivuniemen saarnoja ei kuitenkaan auta kuin uskoa siihen, ettei miehen puheita ole vääristelty tai liioiteltu. Hän sanoo itse suoraan, että läskit joutuvat ensin eroamaan yhteisöstä ja seuraavaksi helvettiin.  Hän sanoo itse, että viikon nestepaasto on vähimmäisedellytys henkiseen kasvuun pyrkivälle. Läski myyjä ei ole uskottava, siksi miehen maksimi-BMI on 19. Naisen tavoite-BMI on 17.

(Ns. virallinen määritelmä normaalipainolle on se, että painoindeksi sijoittuu välille 18,5-24,9. Painoindeksi 17 on lievän alipainon ja merkittävän alipainon raja.)

Käytännön numeroina: Minun mittaiseni, 165-senttinen, nainen saisi Koivuniemen Konsernissa painaa 46 kiloa. Jos painaisin 51 kiloa, minut merkittäisiin kategoriaan "läskit" ja joutuisin viikottain raportoimaan painon muutoksen tekstiviestillä. Jos painoni olisi hurjat 56 kiloa, kuuluisin "tosiläskeihin" ja mikäli paino ei putoaisi tavoitevauhdissa, joutuisin muutaman viikon rikkeiden jälkeen suljetuksi yhteisön ulkopuolelle. Koivuniemi sanoo itse, että kolmas peräkkäinen viikko "niskurointia" tulkitaan eroilmoitukseksi yhteisöstä.
Mies, jolle pituutta on siunaantunut vaikkapa 185 cm, saa painaa vaatimusten mukaan 66 kiloa.

Keskustelupalstalla, jonne aiemmin viittasin, oli dokumentti, jonka sanotaan olevan yhteisön erään naisryhmän koostama laihdutusvinkkilista. En voi tietenkään selvittää sen aitoutta, mutta en pidä sitä kauhean epäuskottavana, joskin hämmentävänä kylläkin. Tekstissä kehotetaan muun muassa katsomaan iloiten peilistä laihtuvaa kehoa (solisluun kuoppia ja ilmeikästä kasvojen luustoa) sekä rytmittämään syömistä - "jos jättää aamiaisen syömättä, voi syödä runsaan lounaan (300 kcal) ja loppupäiväksi jää vielä 300-500 kcal käytettäväksi". Suomalainen lääkärikirja määrittelee, että alin turvallinen energiamäärä on 1200 kcal päivässä naisille ja 1500 kcal päivässä miehille.
Yhteisöstä lähteneet tai siitä erotetut sanovat, että laihduttamista edellytetään myös raskaana olevilta, imettäviltä ja lapsilta.

Miksi läski on sitten niin iso juttu? Koska läski on saatanasta. Syöminen on periksi antamista, oven avaamista riivaajille.

Yhteisön naiset ovat miehille alisteisessa asemassa. Suositus on puhutella aviomiestä herraksi ja tarvittaessa kokouksessa vaimoa voidaan ryömittää miehensä jaloissa nöyryyden opettamiseksi. Lisäksi naisen on alistuttava myös muiden miesten suudeltavaksi ja hyväiltäväksi, mikä mielestäni täyttää mennen tullen minkä tahansa seksuaalisen hyväksikäytön kriteeristön.

MOT-dokumentissa (Yle 6.9. 2009) käsiteltiin lähinnä Tapani Koivuniemen yritystoimintaa. Konsultti-, viestintä- ja IT-alan yritys teettää työntekijöillään, jotka kaikki ovat yhteisön jäseniä, jopa 300-tuntista työkuukautta ilman ylityökorvauksia. Yhtiö vetoaa siihen, että etätyötä tekevälle ei korvausta tarvitse maksaa. Etätyötä on puolestaan tehtävä, koska yhtiön toimitila on rivitaloyhtiön kerhohuone. Jos joku sattuu tekemään vain 170 tuntia kuukaudessa, keskustellaan motivaation puutteesta ja ajankäytön priorisoinnista. Ja tiedättekö, mikä on jotenkin kaikkein kamalinta? Yhtiö tekee aivan törkeää voittoa ja asiakkaina on merkittäviä julkishallinnon tahoja. Yrityksen sivuilla sanotaan ympäripyöreästi: "Asiakkainamme on lukuisia tyytyväisiä valtiollisia hallinnonyksiköitä ja laitoksia sekä kuntia ja niiden liikelaitoksia." MOT:issa mainitaan nimeltä Finnvera, valtion omistama rahoitusyhtiö, joka käyttää Koivuniemen palveluksiin "satoja tuhansia euroja vuodessa".

Huokaus. Yläkerran sänky natisee villisti. Naapurin setä huutaa taas vittu, perkele. Se vanha labbis ei olehaukkunut muutamaan päivään. Piano soi. Naapureiden äänet... tällaisina päivinä sitä miettii, ettei todellakaan tiedä, mitä tässäkin maassa suljettujen ovien takana tapahtuu.

Powered by Qumana

Pysykää kotona!

Kyllä taas yritetään ihmisille vihjailla asioita. Ensin Helsingin maanalainen liikenne häiriintyy, kun vesivahinko sulkee Rautatientorin metroaseman. "Varatkaa runsaasti aikaa matkoihin, miettikää vaihtoehtoisia reittejä."
Seuraavana aamuna maanpäällinen liikenne on sekaisin lumituiskun vuoksi. "Varatkaa runsaasti aikaa matkoihin."
Kuusitien pysäkillä Manskulla seisoo neljä (4) raitiovaunua, kaikki linjalta 4, joka ei edes kulje sille pysäkille. Munkkiniemeen vievät kiskot ovat poissa käytöstä.
Televisiosta katsomme, kun riskiryhmät jonottavat viltit harteillaan rokotteita. Jono on tuntien mittainen.

Toimistolla on kylmä. Ikkunasta tulvii harmaankylmää valoa ja käsiin tuulee. Haaveilen kuumasta kahvista ja peitosta, päiväunista. Olisinpa kotona.

Uutispalveluturhauma

Mikä perkele siinä on, että jotakuinkin kaikki, myös ns. tasokkaamman journalismin edustajat, näyttävät netissä uutissivuillaan oletusarvona myös uutiseen liittyvän keskustelun?
Yleensä tätä ei saa edes pois päältä. Tai sitten en vain osaa.

Tässä taas minä, keskiverto ihminen Uudeltamaalta, yritän pysyä perillä maailman menosta. En voi kuitenkaan lukea yhtäkään uutista ilman, että silmiini osuu jonkun nimimerkki "Oikeuden kannattajan" tai "Demokratian Tarkkailian" näkemys uutisesta, sen vaikutuksesta omaan elämäänsä ja yleensä vielä suomalaisen yhteiskunnan kieroutuneisuudesta. Ei kiitos, olisin vain tämän uutisen tästä...

Minussahan on se vika, etten voi sietää tyhmiä ja mustavalkoisia ihmisiä. Okei, okei, olen molempia itsekin, mutta siis muita tyhmiä ja mustavalkoisia. En kaipaa uutissivuilta verenpainepiikkiä. En halua turhautua tai vittuuntua aina, kun kaipaan tietoa jostain ajankohtaisesta asiasta.

Kai se on alettava taas seurata tv-uutisia.

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto aallonharjalla

ViNO vaatii sterilisaation alaikärajan laskemista 25 vuoteen. Tästä olisi omasta mielestäni runsaasti hyötyjä, turhan hormoniehkäisyn välttäminen etunenässä. Lähellä sitä tulevat aikuisen ihmisen itsemääräämisoikeus ja se, ettei korkeammalle ikärajalle ole mitään perusteita. Tilastot osoittavat, että sterilisaatiota yleisimmin katuvat jo lapsia hankkineet, varsinkin ne, jotka ovat saaneet toimenpiteen ns. lapsikiintiöehdon perusteella, eli heillä on jo kolme synnytystä tai lasta.

http://vino.fi/kannanotot-ja-tiedotteet/316-vino-sterilisaation-ikaeraja-laskettava-25-vuoteen-

Powered by Qumana

Elukoista

Katsoin eilen uusintaa mielenkiintoisesta Popkultin jaksosta (nähtävissä Yle Areenassa). Silvia Modigin vieraina puhumassa eläimistä viihdeteollisuudessa olivat Kiti Kokkonen ja Mikko Nousiainen.
Muahan on itseäni mietityttänyt (lue: raivostuttanut) Pelkokertoimen kaltaiset ohjelmat, joissa eläimiä uhrataan ihan vain viihdetarkoituksessa ja varmasti ilman, että niitä muuten mitenkään hyödynnettäisiin. Asiaa käsiteltiin Popkultissa ja esiin nousi ihan hyviä pointteja. Kiti Kokkonen mietti, mihin vedetään raja – jos eläin on elänyt hyvän elämän, ei kai sen ruumiin hyödyntäminen ole väärin? Verrattuna vaikka tuotantoeläinten oloihin.
Totta. Tai siis totta toinen puoli. Kuitenkin eläimen ravintokäyttö on mielestäni hurjan pitkän pätkän eettisempää kuin eläimen viihdekäyttö. Ei varmasti voida sanoa, että rottapirtelönä tarjottu eläin, jonka toivotaan saavan ainakin yksi kilpailija oksentamaan, olisi käytetty varsinaisesti ravinnoksi, vaikka se nieltäisikin.
Lisäksi on vielä kysymys elävien eläinten käytöstä. Nousiaisen mukaan selkärangattomat eivät saa aikaan katsojapalautetta vaikka niille tehtäisiin mitä. On se saatana vähän synkkää.
Mikko Nousiainen taklasi varsin maltillisesti huhuja siitä, että ohjelma olisi viety kuvattavaksi Argentiinaan, jotta voitaisiin kiertää Suomen eläinsuojelulakeja. Aluksi mietin, uskoisinko. Sitten mietin, välitänkö. Periaate on jotenkin isompi kuin lain kirjain. Ihan sama, onko taustalla keplottelua vai ei, ohjelmassa tapahtuva eläinten hyödyntäminen on jotenkin niin periaatteellisella tasolla väärin.
Olen sanonut, etten pidä siitä, että jokin elää vain kuollakseen. Tämä pätee niin turkiseläimiin, lihakarjaan kuin viihteelle uhrattuihin hämähäkkeihinkin. Elämän on oltava elämää varten, ei kuolemaa. Miten voimme tuottaa maailmaan elämää vain, jotta voisimme lopettaa sitä? Siinä on jotain syvää kieroutta. Siinä on riistan ja tuotetun lihan (kaloissa myös) ero – riista on elänyt elääkseen ja sitten käytetään ravinnoksi. Tuotantoeläin on elänyt kuollakseen.
Kuolema ei ole hyvää viihdettä.
Popkultin sisällä toiseen aiheeseen – miten määrittelemme eläimen? Joojoo, onhan aiheesta jauhettu, mutta ohjelmassa käytiin ihan hyvää ajatustenheittoa aiheesta. Onko ET eläin? Silvia Modigin sanoin, eläimen käsite on olemassa lähinnä, jotta voisimme pitää itseämme ihmisinä ja tehdä eron. Maapallon ulkopuolisessa elämässä tällaista erottelua ei tarvita. Mikä ET siis on?
Ohjelma poistuu Areenasta 15.4. Suosittelen.

Peräänkuulutan lähdekritiikkiä

Nyt meni hermo. Olen lukenut Noora Shinglerin Kemikaalicocktail-blogia jo jonkin aikaa ja ollut varsin iloinen, että joku kirjoittaa luomusta, ekologisuudesta ja kemikaalien vaikutuksesta – sujuvasti. Blogia on ollut ilo lukea, olen oppinut paljon ja saanut ajatusten kipinöitä.
Aina välillä on tökännyt ja nyt tökkäsi taas. Joo, saa Eviran toimiakin kritisoida ja kyseenalaistaa, ei siinä mitään, mutta jos tietolähteenä käytetään yksittäisen, vihaisen ihmisen nettiin kirjoittamaa hengentuotosta (“Fuck Evira! Syökää paskanne”), olisi ehkä syytä hengittää pari kertaa syvään ennen kuin postaa itse asiasta.
Vaikka kyseessä on thairuokayrittäjä ja vaikka hän on niin perhanan fiksu, ettei käytä lisäaineita ruoassaan, se ei silti tarkoita, että hän olisi automaattisesti oikeassa ja häneen kohdistuvat toimenpiteet ovat tarpeetonta sortoa. Voi olla että näin on, mutta kun ei voi tietää. Noora kirjoittaa: “AArgh, haluan tietää miksei tämä yrittäjä saa myydä suomalaisille terveellistä ruokaa? Ehtikö kukaan testaamaan paikkaa ennen kuin EVIRA meni "sössimään" bisneksen?”
Koska Evira on pahuuden salaliitto suoraan perkeleestä ja vainoaa ihmisiä vain vainoamisen vuoksi? Koska Eviran naruja veteleekin syntinen lisäaineteollisuus?
Kyseessä siis on ollut kiista toimitilojen sopimattomuudesta elintarviketuotantoon, mikäli oikein ymmärrän, ja suomenkielisten tuoteselosteiden puutteesta. Olisiko Eviran pitänyt myöntää tälle yrittäjälle yksinoikeus poiketa lain vaatimuksista? Sori mussut, yhteiskunta ei kuitenkaan toimi ihan niin.
Ikävää, että yrittäjä joutui myymään firmansa. En kommentoi asiaa muuten, koska minun, tai kenenkään muunkaan, on mahdotonta tietää asioiden todellista laitaa saatavissa olevan tiedon pohjalta.
Koska Kemikaalicocktail jälleen kerran tuntuu höyryävän vain siksi, että on hienoa, kun puhdasta ja terveellistä sorretaan, kokonaistotuudesta viis, en taida jaksaa enää lukea koko blogia.

Demokratiasta

Kävin työkaverini kanssa Meilahden taidemuseossa katsomassa valokuvanäyttelyn Aletheia. Taidemuseon omat nettisivut kertovat seuraavaa: “Näyttelyn teokset käsittelevät ihmisen olemassaolon perustaa ja yhteiskunnallista todellisuutta. Niiden teemoja ovat muistaminen, historia ja identiteetti. Monissa teoksissa ovat läsnä myös menetys, väkivalta ja kuolema.”
Teoksia kuvaillaan kattavammin Katse.orgissa.
Näyttely alkoi aurinkoisilla keltaisilla ja eloisilla sinisillä sävyillä. Puhuimme niiden energisoivasta vaikutuksesta ja olimme yhtä mieltä – tuollainen iso keltainen teos kotona olisi aivan mahtava juttu Suomen pimeässä talvessa.
Tämä levollinen tunnelma rikkoutui kuitenkin heti seuraavien teosten äärellä. Emily-Jane Majorin kuvasarja vaikutti meihin molempiin vahvasti ja sitä oli palattava katsomaan vielä kierroksen lopuksi.
En nyt pureksi tätä sen enempää, lukekaa teoksista tuolta Katse.orgista. Demokratiasta mun piti puhua.
Aloimme nimittäin Minnan kanssa puhua varsin vakavia näiden töiden äärellä. Puhuimme yksilöstä yhteiskunnassa, ihmisyydestä ja sen menettämisestä, yksilöyden katoamisesta. Isoveljestä. Demokratiasta tai sen harhasta.
Teini-iässä scifi-klassikoiden äärellä sitä mietti, että olisipa jännä tietää, toteutuvatko hurjat dystooppiset kuvitelmat jonain päivänä. Nyt on syytä herätä siihen, että kaikki niiden karjankäsittelyteknologia on jo olemassa ja meitä erottavat tuotantoeläimistä vain yhteiskuntasopimukset, joiden olemassaolo tuntuu itsestäänselvyydeltä. Totta kai me haluamme elää demokratiassa, uskoa yksilöllisyyteen ja ihmisoikeuksiin. Emme halua koskaan Uljaan uuden maailman mukaiseen todellisuuteen.
Mikä meitä suojelee sellaiselta (lähi)tulevaisuudelta? Läntisten teollisuusmaiden vahva muisto toisesta maailmansodasta? Se, että kansallisiin muisteihimme on koodattu pelko fanatismista ja yksittäisen ryhmän ylivallasta? Jos 30-luvun perintöä ei olisi, kuka tietää, mihin me sokeina höynähtäisimme. Saattaisimme hyvinkin olla sitä mieltä, että pikku jalostus tekee vain hyvää, että jako alfoihin ja beetoihin selkeyttäisi yhteiskuntaa ja ettei eugeniikassa mitään niin kovin pahaa voi olla.
Kuinka nopeasti toisen maailmansodan haamu haihtuu mielistämme? Kun Afrikka kuolee aidsiin, maailmansodan nähneet sukupolvet kuolevat ja Kiinasta tulee uusi USA, arvostuksemme demokratiaa kohtaan on aivan eri pohjalla. Nouseeko se entistä suurempaan arvoon vai tuleeko siitä yksi historiallinen kuriositeetti, harharetki, josta onneksi löysimme kotiin?

Bushin viimeiset tempaukset

George on mennyt kylään Afganistaniin ja Irakiin vielä viime töikseen. Miksi? Onko tämä joku Farewell Tour? Kiitos ja näkemiin? Oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti? Nähdään taas? Tulkaa kylään?
Oisin mäkin voinut vähän kengällä kopauttaa.

Nuorten schmuorten - mutta pahoinvointi kuitenkin

Suurin osa syötteenlukijani uusista teksteistä näkyi käsittelevän Kauhajoen surullisia tapahtumia. Suomi on jälleen shokissa, sanaton, hiljaa.

Hyvinvointivaltio, pahoinvointiyhteiskunta. Paljon on puhuttu siitä, miksi masennus lisääntyy ja joka toinen kokee börnärin tai uupuu. Masennuksen (ja muiden mielenterveydellisten ongelmien) niskassa on edelleen aika rankka trendisairauden ja huomiohakuisuuden leima. "Joo, se on taas saikulla, kuulemma vähän ahdistaa." Lehden kannessa on taas yksi julkkisuupunut. Samaan aikaan sairaus syö sisältä lukematonta joukkoa länsimaisia tulevaisuuden toivoja ja vanhuksia. Lääketeollisuus kellii kaviaarikylvyssä ja masentunut napsii rauhoittavia, serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttavia, piristäviä, nukahtamislääkkeitä ja psyykelääkkeitä.

Kerron teille, miksi tämä kaikki sattuu minuun niin kovasti. Mä olen 27, takana kaksi uupumista, 10 vuotta ahdistuneisuutta ja 8 vuotta toistuvia masennuksia, joukossa pari vaikeaa masennusta. Mä olen kokenut koko joukon ennakkoluuloja, syrjintääkin. Olen kiertänyt lääkäriltä toiselle, kokenut YTHS:n, kunnallisen terveydenhuollon, monta työterveyshuoltoa hoitavaa yksityistä lääkäriasemaa.
Olen kokeillut puoli palettia lääkkeitä jokaisella mahdollisella annostuksella ja erilaisina yhdistelminä. Olen romahtanut kerran toisensa jälkeen silloin, kun olen luullut olevani kuivilla. Olen ryssinyt opintoni, menettänyt työpaikkoja, ystäviä, yhden asunnonkin. Olen ollut syömättä, kun en ole päässyt kauppaan, olen ollut peseytymättä, kun en ole päässyt suihkuun. Olen soittanut päivystykseen kuolemanpelossa vain kuullakseni, että niin kauan, kuin en ole vaaraksi muille, ei ole resursseja hoitaa.

Älkää käsittäkö väärin - mä olen onnellinen ihminen ja elän laadukasta elämää. Mä oon vaan kroonisesti kipeä ja mun on ollut pakko oppia elämään sen asian kanssa ja mä elän sen kanssa myös niinä aikoina, kun börnari ei ole muodikasta. Mulle kansan pahoinvointi on arkipäivää ja suurin osa mun ympärille valikoituneista ihmisistä on myös sitä ihmisjoukkoa, joilla on taipumus hulluuteen. Kai meissä on jotain samaa kun yhdessä viihdytään. Tiedän kuitenkin myös ihmisiä, jotka sanovat, etteivät tunne ketään, jolla olisi mielenterveydellisiä ongelmia. Voiko se olla mahdollista? Eikö pahoinvoinnista vaan puhuta vai onko edelleen olemassa aidon terveitä yhteisöjä yhteiskuntamme sisällä?

Voi kunpa, kunpa tämäkin 90-luvun laman, muuttuvan yhteiskunnan, alkoholismin ja tavallisen elämän rikkoma nuorten aikuisten sukupolvi löytäisi hoitoa, resursseja ja tasapainoa, jotta voisi elää edes hetkittäin hyvinvoivana edes jonkin aikaa pidempään, kuolematta ja tuomatta kuolemaa.

Haastan teidät, jotka olette sitä onnekasta ryhmää, joilla ei ole pahoinvointia lähipiirissänne. Seuraavan kerran, kun kysytte joltakulta "Kuinka voit, miten menee?" kuunnelkaa aidosti vastausta ja katsokaa vastapuolta avoimin, uusin silmin. Ehkä läheisyyttä kaivataan sielläkin, jossa tarve ei ole ilmiselvin.

Ne teistä, jotka ovat laillani hulluja, sairaita ja/tai pahoinvoivia, haastan puhumaan aiheesta piirun verran avoimemmin, luomaan sitä realistista sairaudenkuvaa, auttamaan terveitäkin ymmärtämään, mitä masennus, uupumus ja ahdistus tosiasiassa ovat ja kuinka niihin arkipäivässä suhtaudutaan.

Äitini sanoi itse uuvuttuaan työssä muutama vuosi sitten, ettei ollut koskaan ennen sitä ymmärtänyt mun pahoinvointiani. Oma äitini, joka eli mun kanssa, asuikin mun kanssa, rakastaa mua ja haluaa mulle hyvää, ei kyennyt tukemaan eikä ymmärtämään. Se kertoo musta paljon siitä, miten vaikea tämä asia on. Jos me emme osaa ymmärtää sairaita perheenjäseniämme, miten me kannamme huolta kadunmiehestä, naapurista, työkaverista?

Myönnän suoraan, että aika usein pelottaa.

Kotiani on tuupattu!

Saatiin viimeinkin pidettyä ne kauanlykätyt tuupparit. Booli loppui kesken, mutta muuten oli kohtuullista. Tosi moni pääsi paikalle, kiitos siitä! Ja kiitos kaikista hassuista lahjoista :) Nyt voimme savustaa pusuhuulia ja kolkutella. Hii! Ja mässätä ja kännätä...

Harmi vaan ettei kaikkien kanssa ehtinyt kunnolla hölisemään.

No niin, TEHY mietityttää mua edelleen. Nyt ne siis miettivät, valitsevatko lakkoilutien vai turvautuvatko joukkoirtisanoutumisiin. Hoitajapulan ollessa millainen on, hoitajat tuskin jäävät kilometritehtaalle kovin pitkäksi aikaa vaikka irtisanoutuisivatkin. Mutta oikeasti. Oikeasti, onko tuo nyt sitä järkevää oikeuksien vaatimista?
Ensinnäkin ongelmaksi muodostuu tietysti kustannukset, jota kiireellisistä lisärekrytoinneista, perehdyttämisistä ja ylitöistä aiheutuu. Kun julkisen puolen kulut tällä tavoin nousevat ennakoimattomasti, tuskin se ainakaan pidemmällä aikavälillä mahdollistaa suurempia korotuksia hoitajille.
Toisekseen tämä aiheuttaa sen, että muut hoitajat, sairaala-apulaiset ja lääkärit saavat kaikki hoitaaksen mojovasti heille kuulumattomia tehtäviä, kunnes tilanne saadaan tasaantumaan. Tämä puolestaan synnyttänee luonnollista katkeruutta. Alkuvaiheen ryhmälojaliteetti katoaa nopeasti, kun joutuu tekemään toisten hommat.
Lisäksi - vaikka kehotankin aina taistelemaan etujen ja oikeuksien puolesta - joukkoirtisanoutumiseen osallistuminen on tyhmä temppu oman urakehityksen kannalta. Siihen osallistuminen sulkee varmasti paljon ovia ja jättää pysyvän jäljen työhistoriaan.

Luottavatko hoitajat siihen, että hoitajapulan kohdatessaan yliopistolliset sairaalat tarjoavat hädissään korkeampaa palkkaa työhön suostuvalle? Eikö voida puhua jo suhteellisuudentajun menettämisestä, jos parempaan toimeentuloon pyritään hankkiutumalla työttömiksi?

Hysteeritön perjantai

Kuumeinen olo. Olen suihkuttanut liedelle megacolonpowerultimatespraytä, mutten saa itsestäni irti hinkata sitä puhtaaksi. Oli jotenkin vaikeaa herätä eikä kiinnostaisi tehdä mitään.

Olen surffannut Venetsian kotisivuilla ja löytänyt aivan ihanan röyhelöisen hotellin, jossa olisi juuri oikeanlaista maltillista vanhaa romantiikkaa. Suostuukohan tuo lähtemään mun kanssa sinne? Ylipäätään Venetsiaan? Muutaman päivän outo loma olisi kyllä hauska. Milanosta kestää junalla kolmisen tuntia Venetsiaan. Ensimmäisen yön voisi viettää vaikka lentokenttähotellissa (lentomme on perillä puolenyön aikaan) ja lähteä aamulla kohti Siltojen kaupunkia. Viehättävää. No, mutta siihen on vielä kuukausia aikaa.

Lueskelin ystäväiseni blogia tuolta pyhältä maalta. Siellä on kuuma ja syödään hummusta. Täällä varpaita paleltaa. Istun peittoon kääriytyneenä sohvalla ja Voice soittaa Uniklubia. Silti on hyvä olla. Niiskututtaa, mutta nuhasta, ja paleltaa, mutta syksyn vuoksi.

Televisiossa keskustellaan hoitajien palkankorotuksista ja niiden suuruudesta tai pienuudesta. Koen vieraantuneeni täysin yhteiskunnallisesta keskustelusta. Tunnistan Sirpa Asko-Seljavaaran. Syytellään hallitusta, voivotellaan kuntien kohtaloa, huudetaan päällekkäin keskimääräisyydestä, tuplavuoroista ja harhaanjohtamisesta. Mietin, olenko välinpitämätön, kun ei kiinnosta. Jotenkin mua aina alkaa vaan vituttaa, kun joku yksittäinen palkkakuoppa tai sopimusvaatimus nostetaan puolen vuoden tähtiteemaksi kaikissa medioissa. Okei, hoitoala on iso siivu yhteiskuntaa ja naisvaltaisten alojen palkkakuopan luulisi kiinnostavan mua. Mutta en ole toisaalta nähnyt TEHYn tai SUPERin esittävän mitään todella kiinnostavaa, ei-marttyyrimäistä keskustelua tai peräävän oikeuksiaan omanarvontuntoisesti. Kyllä sekä suuren yleisön (eli allekirjoittaneen) että neuvotteluosapuolien jaksamista ja kiinnostusta syö se, jos yksi osapuoli voivottelee omaa kohtaloaan ja vaatii hyvitystä. Naiset! Älkää vaatiko säälirahaa huonosta kohtalosta, vaan vaatikaa kunnon palkkaa vaativasta, vastuullisesta ja koulutusta vaativasta työstä.

Naisille ei pidä maksaa samaa palkkaa kuin miehille, jos sen perusteena on saman palkan saamisen oikeus. Perusteena pitää olla se, että molemmat sukupuolet tekevät vaativaa, kehittävää, yhteiskunnan kannalta oleellista ja tuottavaa työtä, joka pitää huolta yhteiskuntamme hyvinvoinnista ja kilpailukyvystä. Naiset hyvät, tämä ei ole mikään Syrjittyjen Tuki ry. Tämä on länsimainen kapitalistinen hyvinvointivaltio.

Vaatikaa vaan, mutta perustelkaa oikein, niin voi onnistuakin paremmin. Saatana.

Essen? Nein danke!

Kaikki varmaan tietääkin mun kiinnostuksen paitsi lääketiedettä, myös mielenterveydellisiä asioita kohtaan. Viime aikoina olen miettinyt paljon erityyppisiä syömishäiriöitä, erityisesti BED:ia, ortoreksiaa ja anoreksiaa ja oikein erityisesti sitä, miten nykywebin yhteisöllisyys voi ruokkia sairautta.

Olen tutkaillut paitsi YouTuben tarjontaa, myös erityyppisiä Pro Ana-, Pro Mia- ja Thinspiration-sivustoja. Ana ja Mia ovat tietenkin lempinimet anoreksialle ja bulimialle - näin ystävien kesken, katsokaas. Thinspiration on taas materiaalia, jonka on tarkoitus boostata omaa yritystä kadottaa ne viimeisetkin sentit. Vertaistukea. Stay strong, sisters!

Pro Ana (ja Mia) -sivustot tarjoavat loputtomasti foorumeja ja muuta yhteisöllistää toimintaa ihmisille, jotka yhteiskunta luokittelee sairaiksi ja yrittää aivopestä heitä, vaikka he ovat vain tehneet tietoisen valinnan tavoitella täydellistä vartaloa. Miten välttää syömistä vanhempien luona asuessa? Vinkkejä: Miten peittää oksentamisen äänet? Mitä tehdä kun rakon hallinta pettää? Ana-elämäntyylin valinnut ei onneksi ole yksin, aina on joku kulkenut jo samaa polkua. Miten ihanaa onkaan löytää kaltaisiaan!

Thinspiration on ihan oma taiteenlajinsa. YouTube on pullollaan näitä videoita ja tälle taiteelle omistettuja sivustoja on google väärällään. On suuri kunnia Pro Analle päästä johonkin thinspiration-videoon tai sivustolle parrasvaloihin - silloin on onnistunut niin hyvin, että thinspiroi muita jatkamaan taistelua täydellisen kehon eteen. Erityisen surullista on se, kuinka paljon näillä sivuilla on kuvia kaiken maailman katemosseista täydellisine ihoineen ja menestymisen auroineen. Suuri osa huippumallikuvista on photoshopattu fysiikan lakien tuolle puolen, mutta illuusio syntyy silti: Se on mahdollista, se tuo menestystä, se on kauneutta. Photoshopattujen superjulkkisten välissä vilkkuu väkivaltaisen näköisiä suoliluun harjuja, kalpean, pingottuneen ihon peittämiä kylkiluuhäkkejä, harvenevia hiuskuontaloita valumassa lihattomien kallojen päältä ja loputtoman kuumeisen näköisiä silmiä. Tosielämän onnistujia. Thinspiroijia. Ero Twiggyyn, Kate Mossiin ja Nicole Richieen on järkyttävä ja samalla olematon.

The pleasure of eating can never be as great as the pleasure of perfection. Onnistumisesi ihmisenä on suoraan verrannollinen siihen, kuinka suuri osa luistasi erottuu.

Yritin rekisteröityä sosiaalipornon nimissä eräälle kohtuullisen suositulle portaalille nimeltään House of Thin. Rekisteröityneitä jäseniä on 5267. Registration has been disabled. Samalla layoutilla löytyy kuitenkin foorumi nimellä MiAna Land. Eating disorder support forum, joka disclaimerin mukaan ei kannusta ketään syömishäiriöön ja kaikenlaisen syömishäiriöpositiivisen sisällön julkaiseminen on kiellettyä. Päätän tutkia asiaa.

Forumin pääpaino on kuulemma tuoda syömishäiriöisiä positiivisessa hengessä yhteen puhumaan muusta kuin painosta ja syömisestä. Kuulostaa mukavalta. Aihealueetkin ovat positiivisia. Leffat, musiikki, vitsit, lemmikit... Kuvaosiossa tosin alkaa arki paistaa läpi. Kommentit kuvaan kuin kuvaan ovat "You're so pretty! What are you're stats?" tai "you've lost sooo much weight! i can see your bones! "

Käyttäjien allekirjoitusten lukeminenkin on pysähdyttävää. Kaikilla on tietenkin "statsinsa" allekirjoituksessa - siis pituus, nykyinen paino, kaikkien aikojen korkein paino, matalin pano ja tavoitepaino. Yleensä keskimittaisen (165 cm) tytön tavoitepaino on siinä 100 paunan paikkeilla eli 45,4 kiloa.

No, ehkä tämä riittää tirkistelystä tällä kertaa. Tulee erinomaisen huono olo, kun mässäilee toisten sairaudella. Itse sairaus on mielestäni kuitenkin yksi asia, tämä pro-ana-liike on asia erikseen. Kuinka sen haittavaikutuksia kuitenkaan voisi estää modernissa, sanan- ja ilmaisunvapauteen pohjautuvassa yhteiskunnassa? Onko pro-ana-liikkellä joitakin positiivisia vaikutuksia, jotka jäävät tällaiselta asiaan vihkiytymättömältä huomaamatta? Kiinnostaisi suuresti keskustella asiasta joko nykyisen pro-anan tai syömishäiriöstä toipuneen ihmisen kanssa, jolla olisi kokemusta yhteisöllisyyttä. Oman kokemukseni mukaan mielenterveyshäiriöisten vertaistuki on hyödyllistä vain hyvin harvoissa tilanteissa ja rajallisessa määrin, mutta olen kuullut aivan päinvastaisiakin kokemuksia. Toisaalta omat kokemukseni vertaistuesta ovat yhteisöistä, joissa kaikki tähtäävät parantumiseen, eivät yritä jakaa vinkkejä tehokkaaseen hulluuteen.

Vaikea asia, jota pitänee hautoa ennen kuin voi muodostaa mielipidettä. Toivon löytäväni avarakatseisen ja tuomitsemattoman näkemyksen kanssaihmisiini.

Maailma jaksaa aina shokeerata, vaikka Timo Airaksinen väittääkin kaiken kauhean jo muuttuneen sensaatioiksi katastrofien sijaan - ei ole niin pahaa, ettei sitä janoaisi lisää. Sosiaalipornon syvin olemus.