Vappuaamu

Vapusta alkaa aina uusi kausi. Se tunnelma jäi päälle opiskeluvuosista. Vappuyönä pakkauduimme ensimmäiseen aamujunaan kohti Helsinkiä, emoyliopistoa, Ullanlinnanmäkeä, ja se oli taas sen vuoden loppu. Räntäsateessa Ulliksella skoolasimme pulloja ja toivotimme hyvää kesää. "Nähdään syyskuussa!"

Enää en asu Kouvolassa eikä siellä enää ole käännöstieteen laitostakaan. Ullikselle mua ei saisi näissä säissä haulikollakaan. (Terkkuja!)

Eilen terassilla kerroin ystävättärelle mun oikeasta vappuperinteestä, siitä, joka menee kauemmas kuin opiskeluvuosiin. Siitä sitä vasta on kauas tultu, miettii tämä, ja ottaa huikan kuivaa cavaa. Siinä missä ensimmäisillä kerroilla juhlat jatkuivat yötä päivää päiväkausia halvan marjaviinin (Marjatta! Aurora!) voimin, viime vuonna hädin tuskin valkkari upposi toisena juhlapäivänä. Siinä missä ensimmäisillä kerroilla mentiin syömättä, koska rahat meni kaljaan, viime vuonna tilasimme pizzaa ja katsoimme telkkaria. Käytimme oikeita astioita.

Ja stereoissa PMMP laulaa

poljetaan poljetaan
kissoja katsomaan
vaikka ei mummolaa
vuosiin oo ollutkaan
aika vei meiltä sen
mummolan lapsuuden
mutta ei meitä saa
vanhenemaan

Kuumemittaria ei löydy, joten voin todeta, että en ole kipeä ja ottaa vielä lasin.

Antikokaiini - vain viiva nenän ja olosi paranee heti!

Powered by Qumana

Mä olin unohtanut!

Nenäkortteja ei tietenkään voi unohtaa (varsinkaan sitä, jolta valui vihreää räkää nenästä) mutta olin unohtanut ihan kokonaan ne sellaiset siirtokuvat, joita muovisella terällä raaputettiin sellaisesta pienestä läpinäkyvästä arkista johonkin!

Vapun jälkimainingeissa

Ah, vappu. Matkasimme huimin odotuksin Nurmijärvelle rinkka täynnä viiniä ja makuupusseja. Olin vannonut, että ennen lauantaita mua ei kotona nähdä.
Oli paljon tuttuja ja rakkaita paikalla. Samalla teemalla olimme juhlineet jo vuonna 1998, joten nostalgiaa riitti. Ensin heittelimme toisiamme monella sadalla litralla perunajauholimaa, sitten yritimme peseytyä jääkylmällä vedellä ja sitten ihan vain juhlimme kunnes Zusban reisi revähti ja bileet kuolivat. Siltä illalta.
Seuraavana päivänä oli lähes leppoisampaa. Juopoteltiin hillitysti, syötiin pizzaa ja katseltiin jääkiekkoa. Meitä oli enää seitsemän ja nautin olostani ihan suunnattomasti.
Lauantaina, muutaman leffan jälkeen, suuntasimme kotiin poikien luo. Jäljelle jäi kauheasti hyvää mieltä, sellaista kipeänsuloista yhteenkuuluvuuden tunnetta omiensa kanssa. Tällaisena muutoksesta ahdistuvana ihmisenä mä olen aina tohkeissani kun kohtaan pysyvyyttä.
Tänä aamuna töihin tullessa tunsin sen ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Seisahduin Elielinaukiolle tunnustelemaan sitä. Hengitin syvään – meri tuoksui. Suola! Tunsin, miten (pardon my cotton-candy-sweet French) oikein läikehti sisällä, olin niin onnellinen. Jos näin saisi elää kunnes kuolee, ei voisi valittaa.

Vyöry nostalgiaa

Katsoin ekaa kertaa kuorosotaa. Mikki Kauste laulatti kuorollaan Ultra Bran Jäätelöautoa – jumanskekka, toi yhdistelmä on ruumiillistuneena mun musiikillinen kasvukiputarina. Minne meni 90-luku? Minne menivät Ankkarockit ja Provinssireissut? Missä ovat lämpimät kesäyöt, joissa aina raikui laulu, oli se sitten Ultra Brata tai Don Huonoja?
Mä olen tapanut ajatella, että mulla oli sellainen seesteinen ja sisällöltään vähän köyhänlainen nuoruus. Sellainen kiltin tytön nuoruus, jossa hurjimmat tarinat liittyy pontikkaan tai öihin metsässä kuusi telttana.
Nyt, tän kaiken nostalgian leijuessa sankkana usvana mun ympärillä, mä tajuan äkkiä että niistä ajoista on jo niin paljon aikaa, että alan nähdä kokonaisuuden.
Ja että nykyään sellaisilla ihmisillä on äänioikeus, jotka Ultra Bran lopettaessa olivat kymmenvuotiaita.
En tiedä, kumpi mua järkyttää enemmän.

Rottia ja puikkoja

Huh, mikä viikonloppu oli. PetExpo vei kaikki Etelä-Suomen rottaimmeiset messuhalliin viihtymään kahdeksi päiväksi. Onnistuin nakittamaan itseni pariinkin eri hommaan ja sain siis olla paikalla aikaisesta aamusta iltaan saakka molempina päivinä.
Malkku ja Antero olivat paikalla ja molemmat sai molemmilta tuomareilta laatuykköset, eli niistä tykättiin. Antero voitti kaikki muut juniorit luokassaan eli oli paras seitsemästä. Lisäksi Malkku sai sunnuntaina tyttöystävän, Röllin. Eilen ne tekivät kovasti vauvoja.

Nyt on tiistai ja olen edelleen kuin nukkuneen rukous. Kaiken lisäksi olen onnistunut innostumaan neulonnasta taas enkä malta nukkua öisin. Mitä sekin nyt on? Pitää joka yö valvoa johonkin kahteen testaamassa jotain uutta kantapääkäännöstä, silmukannostoa, langankiertoa tai varrasvirkkauksen yhdistämistä neulottuun pintaan. Ensimmäistä kertaa nopea tulos ei kiinnosta, vaan nimenomaan se tekninen puoli.

Elämäni on nykyään aika tylsää. Tulen töistä, avaan neuleblogit koneella, mässyttelen muiden osaamisella ja ideoilla. Samalla neulon ja otan ehkä päiväunet koneen vieressä. Tätä jatkuu noin kello kahteen yöllä. Sitten menen vuoteeseen, luen hieman Raamattua tai muuta koulukirjaa ja nukahdan. Aamulla nousen ylös, lähden töihin ja toistan saman kuvion. Note to self: Intoilu sekä koulusta että neulomisesta eivät mahdu samaan elämään, jos meinaa käydä töissäkin. Saas nähdä, miten pahasti karkaa mopedi lapasesta ensi viikolla, kun Villihelmestä tulee lähetys korunosia. Onpa muuten taas hienoa tuntea innostusta. Ja jaksaa väkertää! Ihan kuin ihmiset!

Ihan kohta, eli huomenna, on Häpi Väpi! Oi Väpi, klassisesti Järvellä. Simaa ja skumppaa ja munkkeja niin saatanasti. Blues Brothers. On luvattu hienoa säätä. Olisikohan taas aika polttaa kuononsa vappuauringossa?

Skannaamisesta

Onko tässä blogissa koskaan käsitelty sitä, mitä mä tunnen skannaamista kohtaan? Noin niinkuin toimenpiteenä? Tuskin. Mä vihaan sitä. Varsinkin jos skannattavana on kymmenen 500 kuvan albumia. Yrität löytää ne sata haluttua kuvaa, kieputat, väänäät, varot, kannattelet, tuet, murjot, venkslaat, väkerrät ja hikoilet. Kädet alkaa krampata parin tunnin jälkeen. Janottaa.

Kun kansiot viimein loppuvat, huomaat, että se-ja-se kuva on kyllä vielä skannaamatta... missähän kansiossa se olisi? Puuttuuko kokonainen kansio vai oletko vain hyppinyt yli? Aargh, hermoromahdus.

seitsemän kirjaa, seitsemän joutsenta

Iih, sain Zusbalta kaksi Sufjan Stevens -levyä synttärilahjaksi. Se on melkein parempaa kuin saamani itse ostamani savukkeensytytin, joka oli hieno. Iih!

Lopetin eilen viimeisen Harry Potterin. Hassua, olen lukenut sarjan ensimmäisen kirjan muutettuani vasta Kouvolaan. Olin hieman yksinäinen (hieman, tyrsk!) ja ostelin kaikilla rahoillani (eli opintolainalla) kirjoja ja musiikkia. Nyt on monta-monta vuotta myöhemmin, en enää asu soluasunnossa sellaisen tytön kanssa, joka kuuntelee Britney Spearsia ja jolla on paljon pehmoleluja. Asun pojan kanssa (mutta pidän huolellisen hajuraon), jolla on paljon levyjä, mutta joka ei kuuntele pehmoleluja.

Kyllä oli sääli, että HP-sarja on nyt loppu. Ensimmäiset kaksi kirjaa olivat kuin Bond-leffoja, samaa kuviota toistavaa vaivatonta viihdettä. Kolmas kirja oli hyvä, niin osana sarjaa kuin muutenkin, kirjana. Neljäs kirja oli pakkopullaa, varmaan kirjailijalle yhtä paljon kuin lukijoillekin. Se täytebiisi. Myös siitä tehty leffa on täydellisen lattea. Viides kirja vie taas tarinaa aidosti eteenpäin (vaikka leffassa onkin vitusti liikaa nopeaa panorointia). Kuudes kirja on pitkä preludi tälle seitsemännelle, nämä kaksi viimeistä ovat aika saumaton kokonaisuus. Synkkiä, mutta kokoonkurovia ja langanpäitä päätteleviä.

Ja se loppu? No siinä kävi ihan oikein. Epilogi oli ihan hattaraa ja siirappia, mutta muuten loppu oli tyydyttävä. Varsinkin kun monet teorioistani osuivat oikeaan. Ja sanotaan se viimeinenkin asia vielä: Kyllä, sarja kestää uudelleenlukemisen hengästymättä, vaikka monta kertaa vuosien varrella kirosinkin ja hermostuin Rowlingiin.

Mitä nyt sitten kaunokirjallisuuden saralla? Mikä on seuraava asia, joka nuorison kirjallisuusharrastusta vie eteenpäin? Pöh. Jouluksi muuten tulee leffaan Kultainen kompassi, se pitänee ainakin vuokrata.

Lukeeko tätä blogia kukaan, joka ei tiennyt tätä synkkää puolta harrasteistani? Yllättyikö kukaan?

Vietin viikonlopun Heili-hauvan kanssa keravalaisissa maisemissa. Piskillä on uhmaikä, se kyseenalaisti aivan kaiken mitä sille sanoin. Sunnuntaina minä ja H veimme sen koirapuistoon, jossa se sai tavata kaksi kaunista bordeauxindoggia ja yhden oletettavasti sakemanninartun. Pelotti kamalasti, piti kiivetä oikein pöydälle turvaan, mutta oli kivaakin ja sai juosta kyllikseen.

Olen pitkin päivää katsellut itseäni ns. toisten silmin, nimittäin Tuulsin valokuvakansioista. Hassua nähdä itsensä vuosien ja vuosien varrella toisen ihmisen kansioissa, eri tilanteissa ja eri elämänvaiheissa.

Iih, nyt jatkamaan skannausta, wips.

Peevertti-setä ja kolmijalkainen peura

Siivotessa törmää omalaatuisiin asioihin. Löysin vanhan Peevertti-setä-tarinan, jonka olen kirjoittanut lukiossa. Tarinassa, kuten muissakin tarinoissa Peevertti-sedästä, esiintyi jossain muodossa paitsi Peevertti-setä, myös kolmijalkainen kolmijalkapeura, jolla oli kolme jalkaa. Ja pöllö. Tässä tarinassa Hermuli, erikoislaatuisen perheen ainoa lapsi, huomaa naapurin Peevertti-sedän tuijottavan häntä herkeämättä ikkunan läpi.
Lopulta hän saa kysytyksi "miksi". Peevertti-setä vastaa: "Minä haluan olla näkemässä, kun sinä opit näkemään."
Musta tuntuu, että tuo lause on ollut merkittävässä roolissa mun elämässä jossain vaiheessa. Onko se jostain kirjasta? Runosta? Miksi se on ollut mulle tärkeä? Mitä se on merkinnyt? Pelkäsinkö, ettei joku opi näkemään? Etten itse opi?

Tänä aamuna pidin kollegani kanssa palaverin. Meillä oli kuusi vierasta ja tarjoilimme täytettyjä croissanteja, mehua ja kahvia. Vieraat viihtyivät jopa yliaikaa ja keskustelu oli hyvin aktiivista ja vireää. Olin hyvin tyytyväinen.

Tänään me saadaan avaimet uuteen kotiin. Mä varmaan jotenkin jännitin sitä, koska en saanut viime yönä nukuttua.

Nyt mä alan taas tapella, ei ehdi kirjoittaa.

Uusi vuosi, uudet elämykset

2006. Nyt, vuoden kuudentena päivänä, yhtäkkiä herää se uudistumisen tunne. Yleensä se tulee 1.1. illansuussa pahan olon helpottaessa. Iskee odotus siitä, mitähän kaikkea kokee. Näinä päivinä ei muista hulluuttaan, väsymystään tai juuri velkojaankaan: uuden vuoden mielikuviin ei kuulu lääkepöhnä, itkuiset illat tai ulosottokirjeet. Näinä päivinä muistaa kevään kuivana ja kuulaana ja odottaa kaikkea uutta sellaisella sinisilmäisellä innolla. Ihanaa!

Onko sitten aikuinen kun lakkaa odottamasta aina uutta? Vai odottaako maailman vakiintunein kotirouvakin vielä keski-ikäisenä uuden vuoden tuovan elämyksiä? Löytääkö joskus samanlaista tyydytystä pysyvyydestä? Kerron jos joskus tunnen pysyvyyttä useammillakin elämänalueilla :)

Mitä sitten uskaltaa uudelta vuodelta odottaa? Kuinka paljon saa toivoa ja millaisia asioita? Vai saako toivoa mitä vaan mutta odottaa maltillisesti? Miksi kysymysmerkki on yleisin välimerkkini? Siirryn nyt entryni pistevaiheeseen. Piste.

En ala listata odotuksiani tältä vuodelta. Odotan lähinnä hengissäpysymistä ja normaalia ihmisenä kasvamista. Virheiden tekemistä ja niistä oppimista. Hyvä niin. Haluan mieluummin olla avoin kaikelle , iloita onnistumisesta ja surra menetyksiä, tuntea tunteet puhtaina ja ennakko-odotusten ulottumattomissa.

Toiveita onkin sitäkin enemmän.
Toivon, että vuonna 2006

Saan valita - taas - mieleiseni presidentin. Mieluusti jo ensimmäisellä kierroksella, en mä jaksais montaa kertaa juosta äänestämässä.
Saan herätä venytellen ja hitaasti monen monituisena aamuna pitkin vuotta ja kiinnittää huomiota siihen, kuinka kerta kerralta on valoisampaa, valoisampaa, valoisampaa ja sitten taas hämärämpää ja hämärämpää. Nähdä sen valon ja tiedostaa sen.
Saan juoda maukkaan ja mehevän oluen kaikessa rauhassa pienessä kuppilassa kaukana eteläisessä Puolassa ja sen jälkeen kävellä rakastettavan partahyypiön kanssa ihan vieraita katuja.
Saan tavata uuden valloittavan vauva-apinan, ihan tuoreen. Ja tykkäänkin siitä kun se kerran on perhettä. Ja sillä on ihan hölmöt varpaat :P
Saan asua tässä, tehdä töitä ja olla idioottimaisen rakastunut :)
Saan oppia monta täysin merkityksetötä knoppia ja jippoa.
Saan kuulla aonakin yhden iloisen uutisen maailman olon paranemisesta.
Saan tuottaa iloa muiden elämään, auttaa muita ja omalta pikkiriikkiseltä osaltani tehdä maailman hengestä parempaa.
Saan kesäksi maailman suloisimmat sandaalit ja hassun hatun ja sitten menen torille ja kauppahalliin ja ostan jotain hassua sekä purjon.