Ystävättäreni, jolla on erinomainen maku, vahvasti suositteli Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. No okei, ei suositellut, vaan käski lukea ne.
Mä olen tavallisesti melko satunnainen dekkarinkuluttaja. Okei, olen lukenut Maria Kallioni, koska olin alivuokralaisena asunnossa, jossa ne oli valmiina hyllyssä. Olen lukenut Kurt Wallanderini, koska niitä sai Ärrältä ja Wallander on hyvä henkilöhahmo. Ja toki, toki - multa löytyy Sherlock Holmesin kootut ja muut klassikot. Eihän mikään vedä vertoja kunnon suljetun huoneen arvoitukselle!
Mutta maailmassa on enemmän paskoja dekkareita kuin edes kohtalaisia. Siksi mä niin harvoin löydänkään mitään, mistä pitäisin. Nämä oli kuitenkin luettava, kun kerran käskettiin, ja myös koska niistä on moni muukin vaahdonnut. Valitsin lukukieleksi englannin ja toimittajaksi Amazonin. Amazon sitten ystävällisyydessään toimitti nopeasti kaksi ensimmäistä osaa ja jätti mut tuskailemaan cliffhangerin kohdalle useammaksi viikoksi, ennen kuin eilen hain viimein viimeisen osan ja pääsin jatkamaan tarinaa.
En ole kovin pitkällä kolmatta osaa, mutta jo nyt heräsi joku hämmentävä takaraivoajatus. Eihän tämä koko kirjasarja kerro rikoksista, niiden selvittämisestä tai jännityksestä. Tämähän on tutkielma naiseudesta, naisen roolista yhteiskunnassa ja naisen voimasta.
Sankaritar ei ehkä ole perinteinen nainen (tai perinteinen mikään sen puoleen), mutta silti sankaritar. Sarjan naiset ovat johtajia, tutkijoita, päätoimittajia ja asianajajia. Miespääosassa pyristelevä Mikael on olemassa lähinnä siksi, jotta voitaisiin tutkia hänen suhdettaan kolmeen vahvaan naiseen.
Larssonin yhteiskunnan naiset ovat uhreja - naiskauppaa, seksuaalirikoksia, väkivaltaa - ja naiset ovat oikeuden rahisevat rattaat.
Jos Stieg Larsson olisi elänyt vielä ja saanut toteuttaa haaveensa lisäkirjoista, kuinka kattavasti hän olisikaan ehtinyt peilata naiseutta nykymaailmassa, naiseutta kapitalismin osana, naiseutta länsimaissa, naiseutta ihmisessä?
En ole varma, tulkitsenko Larssonin suhtautumisen naissukupuoleen ihailevaksi, hämmentyneeksi vai seesteiseksi. Lähtikö Larsson tietoisesti kirjoittamaan naiseudesta vai muodostuiko se kantavaksi teemaksi henkilöhahmojen ja juonen keittyessä yhteen?
On ne ihan vaan dekkareinakin hyviä.
