Kun Sannakin unohtaa valittaa

Kävimme siis Auschwitzissa.

Omituinen tunne valtaa pienen ihmisen, kun löytää itsensä keskeltä historiankirjan kappaletta. Holokausti vielä on niin kiistelty ja epätodellisen laajuinen aihe, ettei siihen ole osannut suhtautua mitenkään. Legendaarinen 6 miljoonaa on niin järjetön luku, ettei aivo taivu sitä käsittämään. Lisäksi noin suuret lukumäärät peittävät sumuun sen, että kärsineet ovat todellakin olleet yksilöitä - jokainen uhri on ollut ihminen, jolla on ollut haaveita, rakkaita, muistoja ja oma historiansa. Ei sitä voi mitata numeroissa.

 En tiedä, mitä odotin matkalla Oświęcimiin. Ajoimme noin 60 kilometriä Krakovasta omalla Taisto Bussidillamme. Jalkaan sattui saatanasti, olin saanut siihen rasitusvamman kun eksyimme Zakopanessa. Ei jännittänyt, ei ahdistanut, ei oikeastaan tuntunut miltään. Odotin lähinnä syrjäistä, ränsistynyttä rakennusjoukkoa metsäisellä alueella mutkittelevan pikkutien päässä. Suurin yllätys piilikin juuri tässä: Suurin osa matkasta posoteltiin moottoritietä ja itse museo sijaitsi viriilin kaupungin kupeessa. Ympärillä oli huoltoasemia, rengasliikkeitä ja asuintaloja. Iso parkkipaikka oli täynnä autoja ja museon sisäänkäynti oli heti tien vieressä. Tuli ihan Puuhamaa mieleen.

Jännä että aurinkoinenkaan ilma ei tuntunut kovin aurinkoiselta. 

Jännä että aurinkoinenkaan ilma ei tuntunut kovin aurinkoiselta.

Kyltit sisäänkäynnillä ja opaskin muistuttelivat meitä "to behave appropriately - Don't yell, don't run, don't smile. Remain silent and remember the thousands that died here". Eikä kyllä naurattanutkaan. Joku känniääliö koitti veistellä vitsiä, mutta kyllä sitä kollektiivisesti mulkoiltiin aika pahasti. 

Oltiin siis vain Auschwitz I:ssä, joka oli kolmesta Auschwitzista vanhin ja pienin. Mutta sekin pari tuntia kyllä riitti, on sulateltavaa ihan tarpeeksi vaikkei nähnytkään Auschwitz-Birkenaun massiivisempia puitteita. Lisää eri leireistä vaikka wikipediassa, tsekkaa esim. http://en.wikipedia.org/wiki/Auschwitz.

Itse leiri oli aika pieni kooltaan. Parikymmentä punatiilistä pitkää rakennusta viivasuorissa riveissä, muutama vartiotorni ja jumalattomat määrät sähköistettyä piikkilankaa. Aidoissa oli ulkopuolella "Varokaa, hengenvaara!" -kyltit, mutta sisäpuolella ei vaivauduttu varoittelemaan. Kumma juttu...

Vakava Sanna Auschwitzissa. 

Mitä siellä sitten oli nähtävää paitsi ne parakit ja piikkilangat? Paljon mustavalkoisia valokuvasuurennoksia, joissa vielä pulleakätiset parivuotiaat puristavat äitiään kädestä matkalla tuntemattomaan. Kuvia lajittelusta, jossa työkyvyttömät (= äidit, lapset, raskaana olevat, vammaiset...) raakattiin suoraan tuhottaviksi. Kuvia hätääntyneistä katseista, toivottomista katseista, elämänhaluisista katseista, murretuista katseista.

Aurinkoinen kevätpäivä

Ihminen käytettiin kyllä tehokkaasti hyväksi. Enkä nyt tarkoita sitä, että heillä teetettiin työtä tai että heitä käytettiin lääketieteellisiin kokeisiin, vaan puhun ihan kultahampaista ja hiuksista. Hiuksista kudottiin kangasta, joista vangeille valmistettiin vaatteita. Kangasta valmistettiin myös myyntiin. Samoin hiuksia myytiin kilohintaan. Kangasta oli museossa esillä, samoin kuin itse hiuspalmikoita. Irtileikattuja palmikoita löydettiin sodan jälkeen varastoista 7 tonnia. Esillä niistä oli kaksi tonnia, ja se on paljon tukkaa. Hiusvitriini täytti pitkän huoneen. Toinen samanlainen huone oli täynnä kenkiä. Kolmannessa oli tekoraajoja. Neljännessä kampoja, hammasharjoja ja partasuteja. Viidennessä oli vääntyneitä silmälaseja. Kaikkea tuhansittain niin suurissa kasoissa, että yksilön kärsimys melkein taas unohtui. Toisaalta joka puolelta vyöryi niin paljon tuskaa, että sitä oli vaikea käsitellä. Millainen lapsi on joskus astunut littaan nuo pienet kengät? Miltä tuntui pukeutua kansansa hiuksista - nöyryytyksestä ja tuskasta - kudottuun kankaaseen?

Kaiken kaikkiaan jäi sekavan painava olo. Linkkasin pari tuntia pitkin historiallista näyttämöä eikä mikään näky ollut toista helpompi. Israelilaiset nuoret itkivät, lauloivat ja polttivat kynttilöitä krematorion edessä. Kaasukammion seinissä olevien kynnenjälkien oli pakko olla jälkikäteen propattuja, olihan? Miltä tuntui tehdä päivät työtä ja seistä yöt kolmen muun vangin kanssa neliömetrin sellissä (No, ei toki kannattaisi hankkia vessahätää väärään aikaan, sietääkin joutua valvomaan yöt sellaisen jälkeen)?

Päästyämme takaisin Krakovaan lähdimme etsimään ravintolaa. Väsyneinä, nälkäisinä ja jalkakipuisena tulee helposti ärtyneeksi. Oikein hävetti kiukutella kun ei löytänyt mieleistään ruokapaikkaa heti. Kuitenkin sen suhteettomuuden tajusi vasta kun istui mukavasti skottilais-puolalaisen ravintolan ainoana seurueena alkuruokaansa mutustellen. Niin nopeasti palasin siis omaan maailmaani, jossa jalkakipu oikeasti häiritsee ja juuri oikeanlaisen ravintolan löytäminen tuntuu isolta kysymykseltä. Ihminen on niin pieni.

Dwa piwa proszę!

Sori Henska, olin olevinaan niin kiireinen koko päivän etten ehtinyt. Pomo oli Suomessa ja käytiin kaiken maailman kehityskeskusteluja ja suunniteltiin muuttoa merisiipeen. En muuten saanut sitä duunia, mutta antoivat lohdutukseksi vähän rahaa ja kehuja. Haen kostoksi Ruotsiin töihin, nih! Ei vaan, ihan olen tyytyväinen näinkin. Sain virallisesti uuden kivan vastuualueen, johon saan omistaa 20 % ajastani, ja se on hauskaa.

Niin, itse asiaan. Lupasin niitä ruokajuttuja ja nyt voisi olla hyvä hetki puhua ruoasta. Zakopane kuuluu ruokakulttuurin osalta highlander-alueeseen ja olutkulttuurin osalta Puolaan. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kaikki oli hyvää. Puhutaan ensin mehusta. Puolalainen mehu on nimittäin hyvää. Kaupoissa on ainakin 20 eri makua tuoremehuja - siis ihan pariakymmentä eri hedelmää. Yhdelläkin merkillä oli useita eri omenamehuja (eri lajikkeista, katsokaas) ja samoin voi valita monista päärynälajikkeista mieluisimman mehuhedelmänsä. Nektarit sun muut vielä siihen päälle sitten. Omenamehut olivat ihanan happamia ja verigreippimehuakin vedettiin monta litraa. Suunnittelimme jo maahantuonnin aloittamista. Hassua, että samalla merkillä oli esimerkiksi appelsiinimehua, appelsiininektaria, veriappelsiinimehua ja -nektaria, greippimehua, verigreippimehua ja jotain mandariinisysteemejä myös, ihan vaan sitruksista puhuakseni. Suomesta saa just ja just jotain appelsiini-mandariinimehujuomaa. Tuotiin muuten useampi litra omppumehua Suomeenkin.

No joo. Puhutaanko seuraavaksi niistä highlanderilaisista herkuista? Ensin mun on ihan pakko kertoa teille juustosta. Kyseessä on alueelle tyypillinen kuivattu savustettu lampaanjuusto "oscypek", jota myydään hauskasti kuvioituina pikku kojuissa kaduilla, näin. Lisäksi jokaisessa paikallisravintolassa tarjoillaan alkupalana oscypek i zurawina - paistettua oscypekiä karpalohillon kanssa. Yleensä se tuotiin tarjolle puulevyn päällä ja ai että se oli ihanaa. Rakenteeltaan sellaista sitkaan jämäkkää, maultaan savuisen suolaista. Paistettaessa se sai ihanan kullankeltaisen pinnan ja karpalon happamuus teki siitä, no, jumalaisen hyvää. Söin sitä ehkä viisi tai kuusi kertaa, ainakin.

Toinen asia josta on pakko puhua on kala. Työkaverini Pia varoitteli Puolan mudanmakuisista jokikaloista, mutta eihän vuoristopuroissa mitään mutapohjaa ole. Pari kertaa lautasellani mötkötti komea tammukka paistoraidat kyljissä ja yrttejä massussaan. Lohtakin maistoin, ja lammasta, mutta se ei tosiaan ole kovin kala. Mutta ne tammukat siis olivat maukkaita. Tosi tujua sinappisysteemiä ne koitti sen kanssa syöttää. Ai niin, ja jos menette sinne, muistakaa tilata perunat myös. Ne eivät automaattisesti kuulu ateriaan, joten siinä lautasella voi hyvin pötköttää vain se fisu.

Jälkiruoista sananen. Ruoat kun olivat kohtuullisen raskaita, skippasin jälkkärin hälyttävän monta kertaa. Yleisimmillään jälkiruoaksi tarjoiltiin kreppejä jäätelön ja säilykehedelmien kera tai sitten säilykehedelmiä jäätelön ja kastikkeiden kera. Hyvää ja mausteista, mutta edelleen aika raskasta.

Leipä oli hyvää. Leivästä eli chlebasta puheen ollen pitää puhua zapiekankasta, josta Jusba tohkeili jo ennen lähtöä. Kyseessä on parikymmensenttinen patonki, jonka päälle lastataan sienitäytettä ja juustoa. Zapiekanka käy leipägrillissä muhimassa ja niskaan laitetaan mausteista ketsuppia. Parempaa fast foodia ei olekaan! Krakovassa meille muodostui puolentoista vuorokauden aikana jo vakkari zapiekankamesta :D

Oisko sitten aika puhua siitä piwosta? Oluthan nyt Puolassa on aika lapsenkengissä eikä sitä mistään saa. Sinnikkäästi etsimällä onnistuimme kyllä nauttimaan jonkin verran maltaista. Totta puhuen, kahtena iltana olin humalassa, muuten otettiin vallan siististi lounas- ja ruokajuomaksi ja sillee. Aika paljon nautimme ihan tutun oloisia lagereita. Tutuksi tulivat Zubr, Harnas, Zywiec, Tatra ja niin edelleen - mutta kaksi kokemusta on ylitse muiden. Ensinnäkin mausteinen, lämmin olut (piwo grzane), jossa kellui kokonaisia neilikoita. Toisekseen yhdessä kivassa ravintolassa nautittu litrainen Harnas. Molemmista on kuvia, näette sitten kun Jusba toipuu tosta puluflunssasta ja operoi kuvat kamerasta koneelle.

Tuotiin muuten viinaakin Suomeen, neljä pulloa. Kaksi pulloa Krupnik-hunajalikööriä ja kaksi pulloa ihanaa Zubrowkaa, joka on puolalaista maarianheinällä maustettua vodkaa. Nimi tarkoittaa lähinnä visenttiviinaa - Puolassahan asuvat visentit, nuo vanhan mantereen villit biisonit, ja näiden järkäleiden pääasiallista murkinaa on mikäs muu kuin maarianheinä. Vodka saa heinästä mukavan mausteisen, lähes kanelisen maun, joka korostuu entisestään kun sekaan lorauttaa omenamehua. Näin syntyy Zubrowka i sok jabłkowy (ja tuo ł sitten lausutaan lähinnä v:n ja w:n väliltä).

Kuinka paljon voi ihminen puhua ruoasta ja juomasta? Pidän taas taukoa ja pyrin jatkamaan huomenna (huomaa Henska että tuo ei ole lupaus).

Voi haiduk mikä bussimatka!

Tervehdys, kaikki vanhat suomalaiset ystäväni. Olen nyt palannut kotimaahan mullistavalta kulttuurimatkaltani ja mulla on paljon ruokajuttuja kerrottavana :)

Lähdimme siis viikko sitten lauantaina aamulla puoli kahdeksalta rentouttavalle lomalle Etelä-Puolaan. Ensin lautalla Tallinnaan. Lautta lähti myöhässä ja juuttui jäihin. Odotimme siis jäänmurtajaa. Alkoi hyvin tuo pikku matkanpyrähdys :)
Hyvin kuitenkin päästiin Tallinnaan. Puolaan lähtijöitä odotti kaksi Taisto Bussid -twodeckeriä tiukan näköisine itäblokkikuskeineen. Kiipesimme siniseen kaupunkimaisemalla koristeltuun Taisto Bussidiin ja saimme paikat yläkerran etummaisesta rivistä - oli muuten hyvät maisemat. Viereen hörähti puolisen tusinaa agronomiopiskelijaa, jotka osoittautuivat koko reissun parhaiksi tyypeiksi. Hyvä flaksi.

Aloitimme kevyen 25 tunnin bussimatkamme Via Balticaa pitkin ja Puolan läpi. Otin muutaman oluen siinä ja mussutin valkoista suklaata. Höpistiin maanviljelijöiden kanssa mukavia ja katseltiin maisemia. Viro oli litteä. Latviassa oli viivasuoria teitä ja mielettömän pitkiä puukujanteita (hortonomi antaa sakinhivutusta kun termit on päin mäntyä, mutta tiedätte mitä tarkoitan). Liettuassa oli säkkipimeää ja nukuin koko maan läpi. Puolassakin nukuin vähän ja luin kirjaa.

Aamu valkeni jo ennen Varsovaa, joten Puolaa tuli nähtyäkin. Mainoskylttien värit olivat itäblokkimaiset nekin ja joka puolella hyrisi Fiat 126 -kotteroita. Koirat juoksentelivat vapaina rapistuneiden talojen välisillä kujilla ja aina välillä maisemaa shokeerasi äkillinen Tesco, Kentucky Fried Chicken tai Ikea.
Rappauksiaan hilseilevät kerrostalolähiöt saivat villiä kontrastia horisontissa piirtyvistä linnoista. Joka puolella näki vuosisataisen kulttuurin yhdistyvän rajuun neuvostoilmeeseen. Ydinvoimala tuprutteli höyryä taas massiivisen linnan varjossa.

Iltapäivällä saavuimme eteläisimpään Puolaan, ohitimme Krakovan ja suuntasimme kohti vuoria. Yht'äkkiä Krakovan jälkeen ilmestyivät kummut ja sitten alkoivatkin käkikellotalot kohtuuttoman jyrkkine kattoineen ja viisine kerroksineen. Näin ekaa kertaa vuoria. Ei tarvii enää olla katkera jasumiehelle Himalajasta (eiPÄ).

Viimeiset parikymmentä kilometriä meni tismalleen samanlaisen maiseman vallitessa. Käkikellotaloja tien molemmin puolin, linna siellä, toinen täällä, satunnainen huoltoasema ja baari talojen välissä. Lopulta saavuimme Zakopaneen ja hotellien, motellien ja B&B:ien määrä quadriplaantui kertaheitolla. Hissit raidoittivat vuorien kylkiä ja ihmiset kävelivät sukset olalla siellä täällä.
Ajoimme (tai siis ajoimme, peruutimme, otimme vauhtia, ajoimme uudestaan) ylös hotellille, joka oli ihastuttava harmaa laatikko ylhäällä metsäisessä rinteessä. Otimme oluet hotellin baarissa ja menimme tsekkaamaan huoneen, joka olikin ihan mukava. Pensionjat Panorama oli kyllä nimensä veroinen: parvekkeelta näkyi 180 astetta jylhää vuorenrinnettä. Kuvia myöhemmin.

Nyt alkaa sattua ranteisiin. Teen pikkuisen töitä ja palaan huomenna siihen, millaista siellä sitten oli.
Mulla on duunihaastattelu neljältä. Peukkuja saa pitää.