Koskahan olen viimeksi puhunut kirjoista? Ehkä noin ikuisuus sitten. Mulla meni masennuksen vuoksi keskittymiskyky melkein pariksi vuodeksi niin, etten oikein voinut lukea. Äänikirjojen avulla sain pikkuhiljaa taas lukemisesta kiinni ja tänä vuonna olen lukenut tai kuunnellut jo 21 kirjaa (en laske, Goodreads.com laskee). Olin asettanut vuoden reading challengeksi 24 kirjaa eli kaksi joka kuussa, mutta olenkin ollut melkein puolet ahnaampi. Vuoteen on mahtunut paljon tosi hyviä kirjoja, joten olen hyvin onnellinen. Sitten taas tuhrasin 40 tuntia kuunnellen Ben Huria, joka oli aivan paska.
Nyt sain viimein luettua Anu Holopaisen Ilmeettömän miehen, joka on odottanut yöpöydällä yli puoli vuotta. Luin sen lopulta reilussa päivässä (se ei ole paksu, se selittää). En ole aikaisemmin lukenut tätä kirjailijaa, koska en juuri ole kohderyhmää - Holopainen kirjoittaa pääasiassa nuortenkirjoja. Ilmeetön mies oli selvästi aikuistenromaani, joskaan ei puuduttavalla tavalla kikkaileva tai pikkunokkela, vaan sellainen selkeän kuvaileva, realistisen jotenkin minimalistinen kerronnassaan. Minimalistinen, mutta silti kuvaileva, niin. Siinä on värejä, tuoksuja ja tuntuja, mutta ei kuitenkaan niin, että ne eläisivät omaa elämäänsä. Ne huomataan jotenkin ulkopuolisen silmin, mainitaan ja mennään eteenpäin.
Tapahtumat tapahtuvat Irmalle ja Ilmeettömälle miehelle nimettömässä kaupungissa, joka minulle oli tietenkin Helsinki. Kun Irma lähtee junalla toiseen kaupunkiin, se oli minulle jostakin syystä Kuopio, tai Kuopio joillakin Tampereen sävyillä. Jännää.
Voi Irma, Irma. Sinä paperinohut, hauras nainen. Ensin mua ärsytti, että miten se onkin jotenkin noin ohut hahmo, mutta siihen on syynsä. Irma on lähtenyt, aloittanut alusta ja on siksi vielä ohut ja hentoinen. Kirjan lopussa Irma rakentuu tarkemmaksi hahmoksi palasten loksahdellessa kohdilleen ja Irman kohdatessa itseään ja muistojaan.
Toinenkin hieman turhauttava hahmo kirjassa on. Irman työtoveri Bella on stereotyyppinen niin pirun monella tapaa. Mun teki mieli kurottaa kirjan sivuista sisään ja ravistella sitä. Älä viitti olla tollanen! Sen nimikin mua ärsytti. Oikeastaan ainoa kritiikkini kirjailijalle on juuri Bellaa koskevaa - nimi on sopiva ja korostava, mutta liiankin alleviivaava. Nuorisoromaanin keinoja ehkä, korostaa hahmon luonnetta tai ominaisuuksia sopivalla nimellä? Olisin pitänyt Bellaa paljon todellisempana, jos nimi olisi ollut vaikka Sari, Emma tai Taija.
Mitä muuten tulee Bellaan, jokainen meistä tuntee ainakin yhden sellaisen. Mä tunnen montakin, just sellaisia. Naiiveja ja pinnallisia, hymyileväisiä ilmapäitä, joille elämä on helppoa. Ne on vissiin niitä, jotka pyörittää maailman hommia sillä aikaa kun me angstaavat pohtijat vasta mietitään, että olis kiva jos ois elämällä joku tarkoitus ja joku rooli yhteiskunnassa.
Mä luin kirjan siis viime viikolla. Edelleen mietin itse ilmeetöntä miestä. Ei mua niinkään kiinnosta se, kuka se on tai miksi se elää niin oudosti, miksei se puhu tai miksei se syö. Mua kiinnostaa se, miksi sen ilme melkein muuttuu kirjan loppumetreillä. Miksi? Tunsiko se jotain? Ja miksi?
On vähän vaikea kirjoittaa kattavammin spoilaamatta mitään, mutta voin sanoa, että Ilmeettömän miehen lukeminen on kyllä ihan hyvin käytettyä aikaa. Siinä on isoja teemoja, mutta aika ohilivahtavissa muodoissa. Niihin voi itse tarttua ja tunnustella, mutta kirja ei pakota muodostamaan mielipidettä, olemaan kenenkään puolella tai miettimään teemoja sen tarkemmin. Niihin voi suhtautua kuten ilmeetön mies, olemassaolevina asioina, jotka eivät kuulu itselle.
Lopuksi vielä disclaimer: Sain kirjan kirjailijalta itseltään ja ystävyytemme voi vaikuttaa näkemykseeni kirjasta. Lämmin kiitos, Anu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti