Tärinää kirjakaupassa

Tää on taas tällainen valivalipostaus. Jos ette kärsi lukea, ei se mitään.

Menin tänään hakemaan uutta passiani poliisiasemalta. Kävellessäni keskustaan ajattelin poiketa Akateemisen alessa katsomassa, olisiko siellä ystävääni mahdollisesti kiinnostavia kirjoja kehityspsykologian tai lasten kriisityön alueilta. Pyörin psykologian osastolla hetken ja yht'äkkiä kaiken mahdottomuus tuntui ylitsepääsemättömältä. Kirjoja oli, paljon, kaikki kalliita ja kaikki painavia. Lasten tunne-elämän häiriöt. Kliininen lapsipsykologia. Lapsi ja kriisi - selviytymisen tukeminen. Lapsi aikuisten armoilla. Lapsi ja ero. Leikki-ikäinen lapsi ja psyykkisesti sairas vanhempi. Sureva lapsi. Nainen ja viha. Child protection litigation. When You Worry about the Child You Love. Children and Marital Conflict. Building the Bonds of Attachment: Awakening Love in Deeply Troubled Children. Toxic Parents. Joka puolella kirjoja, rikkinäisiä lapsia, avuttomia läheisiä, paskaa maailmaa.

Mitä vittua. Liian paljon, liian vaikeaa, liian rikki. Sanat hyppivät silmilleni ja kädet tärisivät. Ekaa kertaa pitkästä aikaa tuli itku, kaikesta surusta ja avuttomuudesta. Mitä mä täällä seison, avuttomana Akateemisessa, kun en vaan voi auttaa eikä kukaan kostu siitä, jos käyn siellä hyllyjen välissä itkemässä. Mutta mitä muutakaan mä voin tehdä, paitsi etsiä rauhaa sieltä ja täältä, kirjahyllyistäkin.

Kuka tahansa voi ihan oikeutetusti sanoa, että kokoa itses, Puppe. Että "it's not like it's happening to you". Ei tapahdukaan. Ei tapahdu mulle, mutta mun maailmassa silti, ja mä itse olen puolen maapallon päässä peukaloita pyörittelemässä. Vituttaa niin, ettei aina henki kulje.

Vein itseni nopeasti pois kirjakaupasta helteisille kaduille. Kotona odottavat postittamista Ella&Aleksi ja Postimies Pate. En mä tiedä, mitä hyötyä niistäkään on - tai sitten on yhtä paljon hyötyä kuin kymmenestä teoriaopuksesta. Ainakin niiden lähettäminen auttaa mua.

Hattu vinossa haudalla

No, nyt on saatu mummo siunattua. Hassut menot noi ortodoksiset kuoppakinkerit kaikkine suitsukkeineen, veisaajatäteineen ja herra-armahtanineen. Pööh. Olin erinomaisen tyytyväinen asenteeseeni, seuraani ja suoritukseeni siunauksessa - en edes tapellut kenenkään kanssa, eikä oikeastaan edes jaksanut vituttaa mikään. Onnistuin keskittymään itse juhlien sankarin muistelemiseen. No okei, keräsin mä vähän kierroksia, kun idioottiserkku pisti tupakaksi hautakummun vieressä ja stögäsi röökinsä siihen hautausmaan käytävälle. Ja jätti siis siihen! Pöyristyttävää moukkamaisuutta.



Huomenna näen rakkaita ystäviä pitkästä aikaa. Loma jatkuu vielä pari viikkoa, sitten takaisin pöpilään.