Juhlia siellä, juhlia täällä

Naapurillamme Petrillä oli toissailtana kotipippalot. Iloinen puheensorina ja laulu kaikasivat niin, että booli oli selvästi vahvaa. Hieman ennen yhtä meteli alkoi hiipua, osa porukasta oli selvästi jo sammunut. Keskustelu sammui. Jonkun pariskunnan iloinen tunnelma jatkui myös vuoteen puolella ulvonnasta ja voihkeesta päätellen. Ikävä kyllä tämä kanssakäyminen keskeytyi äkilliseen oksennuskohtaukseen. Kuuntelin hetken rajua tyhjentymistä, sen jälkeen hysteeristä riitelyä ja sen jälkeen kuorsaamista. Nauratti.

Eilen olin vierailemassa H:n ja Eukan tupareissa. Oli hauska tavata vanhaa kouluporukkaa ja juoda hyvää boolia.

Kuulin torstaina ristiriitaisia uutisia. Mun osasto muuttaa Tanskaan, ja sattuneesta syystä se muuttaa Tanskaan ilman mua. Mä oisin melkein voinut muuttaa perässä, mutta kaksi estettä muutolle on:

1) Muutettiin just puol vuotta sitten. Vannoin silloin, etten muuta enää koskaan minnekään. No, se tuskin tulee pitämään paikkaansa, mutta en mä nyt ainakaan tässä vaiheessa voi lähteä.
2) Jos lähtisi Tanskaan, saisi pomokseen sen saman pomon, joka on mun pomo nyt. Tiedättehän, se, joka ei puhu mulle.

Mitäkö tämä kaikki tarkoittaa? No, tietenkin sitä, että mun duuni menee Tanskaan ilman mua, joten mun on keksittävä muuta. Meille aukeaa kyllä uusi, mielenkiintoisen kuuloinen paikka, jota aion hakea, mutta en varmasti ole ainoa, joka sitä hakee.
Toisena, mutta oikeastaan isoimpana asiana, on kuitenkin se surkea fakta, että meidän tiimi hajoaa. Vaikka kaikkien työasiat varmasti järjestyvät parhain päin, me ei tulla enää tekemään töitä yhdessä. Se on uskomaton sääli, meillä on ollut hienoa. Toivottavasti muutkin kokee saaneensa työstään tiimissä muutakin kuin palkkaa. Mä olen saanut oppia paljon.

Kuulostaa tietysti nyt siltä, kuin mä olisin jo puhtaasti hyväksymisvaiheessa. Joo, denial meni jo, mutta kaikki muut vaiheet on vielä kesken. Mä olen toki edelleen parantumaton optimisti ja uskon, että maailma johdattaa mua mun kasvupolkua eteenpäin parempaan asetelmaan tätäkin kautta ja asiat järjestyvät. Mutta mä olen kaukana zen-fiiliksistä. Mä olen turhautunut ja surullinen ja vihainen itselleni. Surullinen, koska menetän pitämäni työn ja ihmiiä. Turhautunut, koska en pysty auttamaan ihmisiä löytämään uusia töitä tai olemaan kokematta stressiä ja myös koska me ollaan tehty helvetillisesti töitä koko vuosi ja tässä on kiitos. Vihainen kuin herhiläinen, koska mä annoin työstressin sairastuttaa itseni tavallaan ihan turhaan.

Mutta kyllä te mut tunnette. Vuoden päästä varmasti sanon, että tää oli parasta, mitä mulle on tapahtunut työkuvioissa. Mutta sitä ennen - lienee turha odottaa joululahjoja meikätytöltä :)

Elämme epätodellisia aikoja, ystävä hyvä

Onpa ollut kaikin puolin oudot pari päivää. Toissapäivänä heräsin energisenä ja uunipuuron paistettuani lähdin ulkoilemaan ja luovuttamaan verta.

Seikkailin syksyisessä Keskuspuistossa ja muistin taas kerran, miksi rakastan Helsinkiä niin paljon. Tämä kaupunki on niin täynnä asioita. Kotoa muutaman sadan metrin päässä on metsäinen laidunhaka, jossa hevoset käyskentelevät auringonlaikuissa. Ohi porhaltaa ryhmä Helsingin Suunnistajia ja kun suojainen polku tekee mutkan, sen takana lempeän näköinen mummeli tutkii syventyneen oloisena saniaisia. On hiljainen syyspäivä ja Keskuspuistossakin on maltillisesti väkeä. Mummelin jälkeen en näe kuin vanhan hipin, joka laillani valokuvaa sieniä.

Parin tunnin seikkailun jälkeen pääsen Kivihakaan. Veripalvelun hoitajat ovat ihania. Mehu on hyvää - janottaa kovin ja ahmin. Olin muistanut veriryhmäni väärin!

Juttelen hoitajan kanssa verenluovutuksesta, eri verivalmisteiden käytöstä, veren käsittelystä ja sesonkiajoista. Isosta haastekampanjasta huolimatta paikka on hiljainen. Kun hoitaja poistuu vereni mukanaan, hän vielä tarttuu mua kädestä, katsoo silmiin ja sanoo "Kiitos sinulle." Koen antaneeni elämää.

Syön hyvää juustokolmioleipää, suklaakeksin ja maukasta automaattikahvia lukiessani lehtiä. Muutama uusi luovuttaja tulee paikalle. Yritän lukea Veripalvelun omaa lehteä, mutta tyrskähtelen itkuun, olen niin liikuttunut. Tanja Saarela sanoo arvostavansa levollisuutta. Itken. Lahjoitettu veri pelasti loukkaantuneen motoristin elämän. Itken. Päätoimittaja puhuu välittämisestä. Itken.

Pakko lähteä jatkamaan matkaa, hoitajat alkavat näyttää huolestuneilta tilastani. Reippailen kympin päättärin K-kauppaan. Iskee heikotus. Nojaan ostoskärryyn ja lupaan itselleni suklaata. Kassa näyttää väsyneeltä. Meinaan purskahtaa myötätunnosta itkuun.

Kasseineni kiipeän kymppiin, se on jo pysäkillä valmiina. Satasessa etsitään osallistujia lääketutkimuksiin. Ilmoitetaan terapiaryhmistä. Mietin, kuinka kauan vielä menee, ennen kuin saan KELA:sta päätöksen terapiatuesta. Vähintään kolme kuukautta. Huokaan. Sairauspäivärahapäätöskin lämmittäisi mieltä ja kukkaroa.

Päästyäni kotirappuun istun heti alas. Päässä heittää. Ruokakassit olivat liikaa. Pumppu hakkaa kuin viimeistä päivää, miettii varmaan missä veri on. Raahaudun hissiin ja kotiin. Istun eteisen lattialla ja mietin, oksentaisinko.


Illalla ei nukuta. Nettailen aamuun, luen keittokirjoja ja katselen telkkarista musiikkivideoita. On höhlä olo. Zusba herää ja lähtee töihin. Nukun kolme tuntia ja herään sähköiseen tunteeseen. Kaikessa tohinassa olin unohtanut organisoida itselleni lisää lääkkeitä. Olin ollut toista päivää ilman ja sen huomasi. Näkökenttä heitteli ja tuntui kuin aivoihini lähetettäisiin pieniä sähköiskuja koko ajan.

Päivän mittaan olo paheni. Tuntui koekaniinilta ja oli epätodellinen olo. Olin kokenut ns. sähköviekkarit ennenkin, mutta kolme kertaa miedomman annostuksen yhteydessä. Piti soittaa KELAan päivärahahakemuksesta, mutta itkin niin vuolaasti, ettei siitä tullut mitään. Mailasin.

Tunnit yksin tuntuivat aivan loputtomilta. Kirosin hulluutta ja arkipäivän vastoinkäymisiä. Halusin pään, jossa ei tunnu bzz - bz - bzzzz koko ajan. Kokkasin vaikeasti, jotenkin kaikki tuntui hankalalta. En oikein hahmottanut, mihin aikaan ruoka pitää laittaa uuniin, että se on oikeaan aikaan valmista. Tuijotin kelloa ja yritin bzzzlaskea.

Lopulta Zusba tuli kotiin ja toi lohtua. Ruokakin oli hyvää, vaikka meni vähän sumussa se kokkaaminen. Z haki mulle troppeja ja tänä aamuna, 14 tunnin yöunien jälkeen, sähkö on kadonnut ja KELAsta lupailtiin päätöstä "todennäköisesti muutaman päivän sisällä". Näin se ympyrä sulkeutuu ja alkaa. Näyttää taas valoisammalta.

Hysteeritön perjantai

Kuumeinen olo. Olen suihkuttanut liedelle megacolonpowerultimatespraytä, mutten saa itsestäni irti hinkata sitä puhtaaksi. Oli jotenkin vaikeaa herätä eikä kiinnostaisi tehdä mitään.

Olen surffannut Venetsian kotisivuilla ja löytänyt aivan ihanan röyhelöisen hotellin, jossa olisi juuri oikeanlaista maltillista vanhaa romantiikkaa. Suostuukohan tuo lähtemään mun kanssa sinne? Ylipäätään Venetsiaan? Muutaman päivän outo loma olisi kyllä hauska. Milanosta kestää junalla kolmisen tuntia Venetsiaan. Ensimmäisen yön voisi viettää vaikka lentokenttähotellissa (lentomme on perillä puolenyön aikaan) ja lähteä aamulla kohti Siltojen kaupunkia. Viehättävää. No, mutta siihen on vielä kuukausia aikaa.

Lueskelin ystäväiseni blogia tuolta pyhältä maalta. Siellä on kuuma ja syödään hummusta. Täällä varpaita paleltaa. Istun peittoon kääriytyneenä sohvalla ja Voice soittaa Uniklubia. Silti on hyvä olla. Niiskututtaa, mutta nuhasta, ja paleltaa, mutta syksyn vuoksi.

Televisiossa keskustellaan hoitajien palkankorotuksista ja niiden suuruudesta tai pienuudesta. Koen vieraantuneeni täysin yhteiskunnallisesta keskustelusta. Tunnistan Sirpa Asko-Seljavaaran. Syytellään hallitusta, voivotellaan kuntien kohtaloa, huudetaan päällekkäin keskimääräisyydestä, tuplavuoroista ja harhaanjohtamisesta. Mietin, olenko välinpitämätön, kun ei kiinnosta. Jotenkin mua aina alkaa vaan vituttaa, kun joku yksittäinen palkkakuoppa tai sopimusvaatimus nostetaan puolen vuoden tähtiteemaksi kaikissa medioissa. Okei, hoitoala on iso siivu yhteiskuntaa ja naisvaltaisten alojen palkkakuopan luulisi kiinnostavan mua. Mutta en ole toisaalta nähnyt TEHYn tai SUPERin esittävän mitään todella kiinnostavaa, ei-marttyyrimäistä keskustelua tai peräävän oikeuksiaan omanarvontuntoisesti. Kyllä sekä suuren yleisön (eli allekirjoittaneen) että neuvotteluosapuolien jaksamista ja kiinnostusta syö se, jos yksi osapuoli voivottelee omaa kohtaloaan ja vaatii hyvitystä. Naiset! Älkää vaatiko säälirahaa huonosta kohtalosta, vaan vaatikaa kunnon palkkaa vaativasta, vastuullisesta ja koulutusta vaativasta työstä.

Naisille ei pidä maksaa samaa palkkaa kuin miehille, jos sen perusteena on saman palkan saamisen oikeus. Perusteena pitää olla se, että molemmat sukupuolet tekevät vaativaa, kehittävää, yhteiskunnan kannalta oleellista ja tuottavaa työtä, joka pitää huolta yhteiskuntamme hyvinvoinnista ja kilpailukyvystä. Naiset hyvät, tämä ei ole mikään Syrjittyjen Tuki ry. Tämä on länsimainen kapitalistinen hyvinvointivaltio.

Vaatikaa vaan, mutta perustelkaa oikein, niin voi onnistuakin paremmin. Saatana.

Hyvä Keijo

Emme ole koskaan tavanneet. Yllättyisit kuitenkin, jos tietäisit, kuinka läheisiä olemme. Ajattelen sinua lähes päivittäin. Mietin, missä olet ja mitä sinulle kuuluu. Joka päivä postin rapsahtaessa eteisessä ajattelen "Ehkä viimeinkin!"

Aina kuitenkin joudun pettymään. Viikot seuraavat toisiaan samanlaisina. Ajatukseni pyörivät sinussa aivan yhtä usein kuin silloin keväällä ja huomaan miettiväni sinua aina vain nousevan ja kasvavan kiihkon vallassa.

Toivon niin, että tämä olisi jo ohi. Puoli vuotta tätä on jatkunut. Koska se viimein on ohi? Koska minun ei enää tarvitse ajatella sinua? Milloin haamusi jättää minut rauhaan?

Voi Keijo. Olet vaikuttanut elämääni niin paljon enemmän kuin arvaatkaan. Toivon että luet tämän ja heräät todellisuuteen - Tee se osoitteenmuutos, vitun ääliö! Mä en jaksa lähetellä näitä posteja takaisin harva se päivä. Puoli vuotta autovakuutuslappuja, pankin kirjeitä ja karhulaskuja. "Ei tässä osoitteessa". Mä joudun kohta teettämään leiman, jossa niin sanotaan, koska käteni huutavat hoosiannaa jatkuvasta saman tekstaamisesta. Arvaa mitä? Lähetän laskun leimasta sinulle heti, kun teet sen osoitteenmuutoksen.

Uhri

Alan saada energiaani takaisin. Sen tuntee. Alkaa tehdä aidosti mieli palata takaisin töihin ja tuntuu, että tappelussa ei jäisi toiseksi - ainakaan automaattisesti. Kuukauden päästä pääsen takaisin toimistolle ja pääsen taas kiinni tavalliseen elämään. Upeaa!

Olen viimeinkin alkanut taas nauttia ulkona olemisesta. Olen kävellyt vapaaehtoisesti, aluksi pienempiä matkoja kuten pikkuisen pidempää reittiä kauppaan. Nyt tekee mieli jo kävelyille ja pari kertaa olen kävellyt jo pidempiäkin matkoja kuolematta. Ruskeasuon tallin hevoshaalla olen pyörähtänyt pariin kertaan. Se paikka on jotenkin uskomattoman rauhallinen ja tyyni. Hevoset käyskentelevät metsikköisessä haassa, natustavat ruohotuppaita ja toistavat saman uudestaan ja uudestaan. Luulen, että ihmisen ja muiden eläinten suurin ero (muiden eläinten eduksi) on hetkessä elämisen taito (pakko).

Olimme toissapäivänä Peten ja Hoon kanssa Dubrovnikissa katsomassa taikuutta ja stand-upia. Omalaatuinen yhdistelmä, mutta toimi huomattavasti luontevammin kuin Nosturin heavyä ja stand-upia -ilta. Kaikki esiintyjät olivat oikein erinomaisia, huomasin nauravani paljon. Illan isäntänä toimi Jarkko Grönroos. Jo ennen kuin yksikään esiintyjä astui lavalle, yleisön joukossa kierteli taikuri Kim Wist, ja itsekin jouduin hänen uhrikseen. Setä sai minut jotakuinkin pois tolaltani, kun omaan käteeni piilotettu vaahtomuovipallo monistui nyrkkini sisällä jopa kahdeksaksi palloksi itseni huomaamatta - ja tämän voivat tytöt todistaa! Lähimmäksi taikuuttaa päästiin kuitenkin, kun minun piti hävittää pallo nyrkistäni siihen puhaltamalla, ja hämmennyksissäni tunaroin niin, että pallo vieri sohvan taakse ja jouduimme siirtämään huonekaluja löytääksemme sen. Mielestäni varsin kohtuullinen hävitysyritys.

Toinen hyvin mieleenpainuva esiintyjä oli taikuri Jori Kopponen, jonka tempuista ehdottomasti eniten aivoa häiritsevä oli se, jossa taikuri söi askillisen palavia Marlboro Lightseja hien valuessa hieman tuskaisen oloisilta kasvoilta ja savun pöllähdellessä nenästä. Välillä taikuri muljautti suustaan kymmenkunta palavaa savuketta, otti hatsit niistä, tunki ne takaisin suuhunsa ja jatkoi uusien sytyttämistä.

Ilta oli erinomaisen nautittava kokemus. Seuraava Stand Up Studio on 10.10. Otan mielelläni vastaan seuratarjouksia.

Muita enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia (=itseäni kiinnostaa, tuskin muita) asioita tällä hetkellä:

Tänään saapuu uusi pesukone, jonka ihana mieheni meille hankki. Saa puhtaita vaatteita!

Ihana mieheni hankki myös War of the Ring -strategiapelin. Saadaan leikkiä pikku-ukoilla.

Essen? Nein danke!

Kaikki varmaan tietääkin mun kiinnostuksen paitsi lääketiedettä, myös mielenterveydellisiä asioita kohtaan. Viime aikoina olen miettinyt paljon erityyppisiä syömishäiriöitä, erityisesti BED:ia, ortoreksiaa ja anoreksiaa ja oikein erityisesti sitä, miten nykywebin yhteisöllisyys voi ruokkia sairautta.

Olen tutkaillut paitsi YouTuben tarjontaa, myös erityyppisiä Pro Ana-, Pro Mia- ja Thinspiration-sivustoja. Ana ja Mia ovat tietenkin lempinimet anoreksialle ja bulimialle - näin ystävien kesken, katsokaas. Thinspiration on taas materiaalia, jonka on tarkoitus boostata omaa yritystä kadottaa ne viimeisetkin sentit. Vertaistukea. Stay strong, sisters!

Pro Ana (ja Mia) -sivustot tarjoavat loputtomasti foorumeja ja muuta yhteisöllistää toimintaa ihmisille, jotka yhteiskunta luokittelee sairaiksi ja yrittää aivopestä heitä, vaikka he ovat vain tehneet tietoisen valinnan tavoitella täydellistä vartaloa. Miten välttää syömistä vanhempien luona asuessa? Vinkkejä: Miten peittää oksentamisen äänet? Mitä tehdä kun rakon hallinta pettää? Ana-elämäntyylin valinnut ei onneksi ole yksin, aina on joku kulkenut jo samaa polkua. Miten ihanaa onkaan löytää kaltaisiaan!

Thinspiration on ihan oma taiteenlajinsa. YouTube on pullollaan näitä videoita ja tälle taiteelle omistettuja sivustoja on google väärällään. On suuri kunnia Pro Analle päästä johonkin thinspiration-videoon tai sivustolle parrasvaloihin - silloin on onnistunut niin hyvin, että thinspiroi muita jatkamaan taistelua täydellisen kehon eteen. Erityisen surullista on se, kuinka paljon näillä sivuilla on kuvia kaiken maailman katemosseista täydellisine ihoineen ja menestymisen auroineen. Suuri osa huippumallikuvista on photoshopattu fysiikan lakien tuolle puolen, mutta illuusio syntyy silti: Se on mahdollista, se tuo menestystä, se on kauneutta. Photoshopattujen superjulkkisten välissä vilkkuu väkivaltaisen näköisiä suoliluun harjuja, kalpean, pingottuneen ihon peittämiä kylkiluuhäkkejä, harvenevia hiuskuontaloita valumassa lihattomien kallojen päältä ja loputtoman kuumeisen näköisiä silmiä. Tosielämän onnistujia. Thinspiroijia. Ero Twiggyyn, Kate Mossiin ja Nicole Richieen on järkyttävä ja samalla olematon.

The pleasure of eating can never be as great as the pleasure of perfection. Onnistumisesi ihmisenä on suoraan verrannollinen siihen, kuinka suuri osa luistasi erottuu.

Yritin rekisteröityä sosiaalipornon nimissä eräälle kohtuullisen suositulle portaalille nimeltään House of Thin. Rekisteröityneitä jäseniä on 5267. Registration has been disabled. Samalla layoutilla löytyy kuitenkin foorumi nimellä MiAna Land. Eating disorder support forum, joka disclaimerin mukaan ei kannusta ketään syömishäiriöön ja kaikenlaisen syömishäiriöpositiivisen sisällön julkaiseminen on kiellettyä. Päätän tutkia asiaa.

Forumin pääpaino on kuulemma tuoda syömishäiriöisiä positiivisessa hengessä yhteen puhumaan muusta kuin painosta ja syömisestä. Kuulostaa mukavalta. Aihealueetkin ovat positiivisia. Leffat, musiikki, vitsit, lemmikit... Kuvaosiossa tosin alkaa arki paistaa läpi. Kommentit kuvaan kuin kuvaan ovat "You're so pretty! What are you're stats?" tai "you've lost sooo much weight! i can see your bones! "

Käyttäjien allekirjoitusten lukeminenkin on pysähdyttävää. Kaikilla on tietenkin "statsinsa" allekirjoituksessa - siis pituus, nykyinen paino, kaikkien aikojen korkein paino, matalin pano ja tavoitepaino. Yleensä keskimittaisen (165 cm) tytön tavoitepaino on siinä 100 paunan paikkeilla eli 45,4 kiloa.

No, ehkä tämä riittää tirkistelystä tällä kertaa. Tulee erinomaisen huono olo, kun mässäilee toisten sairaudella. Itse sairaus on mielestäni kuitenkin yksi asia, tämä pro-ana-liike on asia erikseen. Kuinka sen haittavaikutuksia kuitenkaan voisi estää modernissa, sanan- ja ilmaisunvapauteen pohjautuvassa yhteiskunnassa? Onko pro-ana-liikkellä joitakin positiivisia vaikutuksia, jotka jäävät tällaiselta asiaan vihkiytymättömältä huomaamatta? Kiinnostaisi suuresti keskustella asiasta joko nykyisen pro-anan tai syömishäiriöstä toipuneen ihmisen kanssa, jolla olisi kokemusta yhteisöllisyyttä. Oman kokemukseni mukaan mielenterveyshäiriöisten vertaistuki on hyödyllistä vain hyvin harvoissa tilanteissa ja rajallisessa määrin, mutta olen kuullut aivan päinvastaisiakin kokemuksia. Toisaalta omat kokemukseni vertaistuesta ovat yhteisöistä, joissa kaikki tähtäävät parantumiseen, eivät yritä jakaa vinkkejä tehokkaaseen hulluuteen.

Vaikea asia, jota pitänee hautoa ennen kuin voi muodostaa mielipidettä. Toivon löytäväni avarakatseisen ja tuomitsemattoman näkemyksen kanssaihmisiini.

Maailma jaksaa aina shokeerata, vaikka Timo Airaksinen väittääkin kaiken kauhean jo muuttuneen sensaatioiksi katastrofien sijaan - ei ole niin pahaa, ettei sitä janoaisi lisää. Sosiaalipornon syvin olemus.

Räkää

Uskomatonta, kuinka paljon räkää ihminen voi erittää. Ja miten moninaisia muotoja se voi ottaa! Tiedättekö sen Kingin novellin, jossa sen rekkakuskin päällä sataa aina, menee se minne vaan? Sillä on tarkat luokitukset eri sadetyypeistä, se on nähnyt niitä niin paljon. Vaikka tyyppi 55a - kevyttä, jäätävää tihkua, joka ei ylly. Mä ajattelin ehkä tehdä samanlaisen luokituksen mun räästä. Mäkin olen nähnyt sitä paljon ja sekin on monimuotoista.

Paju oli kipeänä. Luultiin, että se on menoa sitten, oireet oli samanoloiset kuin Piiskulla siinä vatsakalvontulehduksessa. Noh, kävi ilmi, että sillä olikin vaan ummetusta. Hihkuttiin innoissaan äitin kanssa kohti mökkiä. Ostettiin matkalla Pajulle dieettiruokaa ja mahalääketteä ja itselle siideriä juhlan kunniaksi.

Mökillä sitten pistettiin elämä oikein risaiseksi - mä join kaksi siideriä ja äiti puolitoista. Sitten käytiin nukkumaan. Aamulla kun herättiin, oli mökissä 32 astetta lämmintä ja Pajun ummetus oli komeasti päättynyt. Äiti sanoi: "Äiti on Pajusta niin ylpeä että oksentaa."

Siinäpä tämänhetkinen, kovin eritekeskeinen tilanne. Muuten ei uutta. Väsyttää. Mutta jotta ei haisisi niin pahalle, laitan vielä kukkakuvan. Poslari on auennut :)