Sain kun sainkin varattua ajan päälääkkeiden reseptiuusintaan ENNEN kuin vanha resepti loppuu. Kerrankin näin päin. Olin vieläpä niin aikaansaapa, että varasin tupla-ajan (mikä puolestaan ajoi mut yksityisten palvelujen pariin, koska voitte varmaan arvata, paljonko kunnallisella puolella on ylipäätään aikoja jaossa tällä hetkellä...) ja psykiatriaan erikoistuvalle yleislääkärille. Se on suorittanut viisi kuudesta erikoistumisvuodestaan, mutta maksaa yleislääkärin verran. Hiphei.
Missähän vaiheessa sitä ois syytä ihan oikeesti kartoittaa sitä kuntoutuksen tarvetta? Olen nyt työssä, jossa multa ei oikeastaan oleteta kuin paikalla oloa ja vaatimatonta palaveeraamista. Kirjoittelen lausuntoja ja muita dokumentteja viralliseen muotoon ja siistin tyyliä. Mietin, tarjotaanko seminaarissa pullaa vai suolaista kahvileipää. Tätä mä teen kuusi tuntia päivässä. Silti mä aamuisin tihrustan itkua kun pitää tulla tänne tai vaihtoehtoisesti vetkuttelen eteisessä mahdollisimman pitkään lähtöä lykäten. Välttelen työpuhelinta siihen malliin, että luulisi jokaisen puhelun kertovan vähintään vankilatuomiosta. Yritän jopa lintsata töistä milloin milläkin verukkeella. Taas.
Olin aamulla palaverissa. Mukavia ihmisiä, mielenkiintoinen aihe. Kahvia. Pari kertaa meinasin silti vain alkaa huutaa ääneen. Ei varsinaisesti ahdistanut, mutta turhautti ja väsytti. Vitutti se, kun eräs osallistuja puhui niin hitaasti. Jos puhuttaisiin reippaaseen tahtiin eikä tehtäisi turhia huomautuksia, selviäisi puolet lyhyemmässä ajassa. Puolet vähemmän aikaa ihmisten kesken! Hyvä kun jaksan istua tässä yksinäisessä nurkassani, mua ei tarttis enää rasittaa sillä, että joudun luomaan katsekontaktia, kuuntelemaan ja puhumaankin.
Tulin bussilla takaisin kaupunkiin. Jäin pois ja jäin odottamaan raitiovaunua, joka veisi minut toimistolle. Odottelin kymmenisen minuuttia. Vaunua ei kuulunut ja aloin kuumeisesti miettiä, miten muuten tänne pääsee sieltä, missä olin. Käänsin rintamasuunnan kohti toimistoa ja tajusin olevani kahden korttelin päässä täältä - naapuritalo näkyi ratikkapysäkille. Eikä ole eka kerta, kun olen ihan lukossa jossakin paikassa X. Jos on hoidettavana käynti postissa ja kaupassa, menee paljon aikaa järjestyksen päättämiseen.
Puhumattakaan unohtelusta! Töissä on viikon sisällä tullut esiin monta tilannetta, jossa olen luvannut hoitaa jonkin asian, ja kun siitä kysytään, a) en ole hoitanut koko asiaa, b) en muista, että sellaisen asian hoitamisesta on ollut koskaan mitään puhetta ja c) usein en edes ymmärrä, miten asia pitäisi muka hoitaa.
Hahmotusvaikeudet vaikeuttavat kyllä harvinaisen paljon elämää. Olen nyt töissä mukana kahdessa rinnakkain etenevässä projektissa. Niissä on yhteisiä piirteitä, mutta ne koskevat eri työntekijäryhmiä. Mun on aivan mahdotonta tajuta, mitkä päätökset vaikuttavat mihinkin projektiin ja mitä kautta minkäkin asian eteneminen täytyy hyväksyttää. Ja mä olen sentään vähän monimutkaisemmissakin organisaatioissa ollut töissä.
Pitkä tai toistuva masennus voi aiheuttaa aivomuutoksia ja heikentää potilaan muistia, todetaan tuoreessa ranskalaistutkimuksessa. Näin ollen masennus olisi hyvä hoitaa varhain eikä antaa sen pitkittyä.
Tutkijat tutkivat 8 200 masennuspotilasta hoidon alussa ja uudelleen muutaman viikon kuluttua.
Ensimmäisellä käynnillä masennuksen vakavuus selitti suurimman osan muistin huonontumisesta, mutta toisella kerralla, kun monien hoito oli jo alkanut tehota, tärkeimmiksi tekijöiksi nousivat aiempien masennusjaksojen kesto ja määrä. Myös koulutus ja ammatti vaikuttivat tuloksiin.
Potilaille tehty muistitesti mittaa toimintoja, jotka on paikannettu aivojen hippokampukseen. Aivokuvaustutkimuksissa kyseinen aivojen alue on usein pienentynyt masennusta sairastavilla.
Tohtori.fi / Uutispalvelu Duodecim
KTL on tutkinut (NAPS-hanke :D) kognitiivisten häiriöiden (tavoitteellisen toiminnan, päättelytoimintojen, tarkkaavaisuuden, psykomotorisen ja informaation käsittelyn nopeuden häiriöt) esiintyvyyttä masennuspotilailla ja toteaa, että varsinkin nuoruusiässä masentuneilla ja pitkittyneen masennuksen kokeneilla häiriöt ovat verrokkiryhmiä selvästi yleisempiä ja vaikea-asteisempia.
Mitä, jos mun työssäväsyminen ei johdukaan työtehtävistä tai -yhteisöstä ja niiden soveltumattomuudesta mulle, vaan nimenomaan mun heikentyneestä kognitiivisesta suorituskyvystä ja sen aiheuttamasta stressistä? Musta tuntuu, että vuosi vuodelta mä selviydyn aina vain yksinkertaisemmista hommista ja menen lukkoon aina vain aikaisemmassa vaiheessa. Samaan aikaan mun työkokemus ja elämänkokemus lisääntyvät ja mun pitäisi teoriassa selvitä entistä haastavammista tilanteista.
Mä edelleen lähtökohtaisesti pidän itseäni älykkäänä ja ongelmanratkaisukykyisenä ihmisenä. Siksi mä koenkin jatkuvaa sisäistä ristiriitaa, kun töissä tuijotan tyhjin katsein seinää ja yritän päättää, vaihdanko sisäkengät vai pidänkö ulkokengät jalassa.
Millä tämän saatanan tyhmentymisen saa loppumaan ja voiko nykytilannetta jotenkin parantaa? Ovatko synapsini iäksi kadonneet? Osaanko mä vielä joskus tehdä hyvää työtä?
Ehkä Taneli osaa kertoa mulle tiistaina joitain vastauksia.
