Tunteita

Aamuinen sähköpostien luku kylmäsi taas selkäpiitä. Olen onnellinen siitä, että hädässä oleva ystäväni pitää minutkin ajan tasalla enkä missään nimessä haluaisi olla pimennossa, mutta kyllä totuuskin sattuu. Minä uskon hyvyyteen ja universumin johdatukseen. Uskon, että kaikella on tarkoitus. Vai... Jään miettimään aikamuotoa. Uskonko?

Kaiken tarkoitus on se vaikein pala. Miten tällä voi olla tarkoitus? Aikuisten kohtaamat vaikeudet voin yleensä kuitata sillä - vaikeudet karaisevat, avartavat maailmankuvaa, kasvattavat meitä paremmiksi ihmisiksi. Mutta mikä tarkoitus voi olla kaksivuotiaan kärsimyksellä? Sellaisella, jonka välittävä yhteiskunta voisi helposti estää? Avoin ja luottavainen lapsi hajoaa palasiksi täysin turhaan ja lastensuojelu kuittaa koko homman olankohautuksella - perustarpeet on kuulemma turvattu. Uni, perusturvallisuus ja pysyvyys eivät vissiin ole perustarpeita.

Valtava avuton turhautuminen ja katkeruus syövät mua sisältä. Vihaan omaa köyhyyttäni ja sitä, etten voi irrottaa sitä kymppitonnia, jolla saataisiin tarvittava oikeusprosessi käyntiin ja pahin syöksykierre katkaistua. Vihaan kansainvälisyyttä, jota olen aina rakastanut, ja maailman monimuotoisuutta, koska se tietää porsaanreikiä ja ihmisen katoamista oikeusturvan ulkopuolelle. Vihaan sitä, ettei kukaan voi auttaa, ei täällä eikä siellä.

Jännä. En yleensä vihaa mitään, on jopa vähän vaikea tunnistaa, mistä on kyse. Ikävä tunne ja rampauttaa ihmistä. Toivottavasti ei tule tavaksi.