Tärinää kirjakaupassa

Tää on taas tällainen valivalipostaus. Jos ette kärsi lukea, ei se mitään.

Menin tänään hakemaan uutta passiani poliisiasemalta. Kävellessäni keskustaan ajattelin poiketa Akateemisen alessa katsomassa, olisiko siellä ystävääni mahdollisesti kiinnostavia kirjoja kehityspsykologian tai lasten kriisityön alueilta. Pyörin psykologian osastolla hetken ja yht'äkkiä kaiken mahdottomuus tuntui ylitsepääsemättömältä. Kirjoja oli, paljon, kaikki kalliita ja kaikki painavia. Lasten tunne-elämän häiriöt. Kliininen lapsipsykologia. Lapsi ja kriisi - selviytymisen tukeminen. Lapsi aikuisten armoilla. Lapsi ja ero. Leikki-ikäinen lapsi ja psyykkisesti sairas vanhempi. Sureva lapsi. Nainen ja viha. Child protection litigation. When You Worry about the Child You Love. Children and Marital Conflict. Building the Bonds of Attachment: Awakening Love in Deeply Troubled Children. Toxic Parents. Joka puolella kirjoja, rikkinäisiä lapsia, avuttomia läheisiä, paskaa maailmaa.

Mitä vittua. Liian paljon, liian vaikeaa, liian rikki. Sanat hyppivät silmilleni ja kädet tärisivät. Ekaa kertaa pitkästä aikaa tuli itku, kaikesta surusta ja avuttomuudesta. Mitä mä täällä seison, avuttomana Akateemisessa, kun en vaan voi auttaa eikä kukaan kostu siitä, jos käyn siellä hyllyjen välissä itkemässä. Mutta mitä muutakaan mä voin tehdä, paitsi etsiä rauhaa sieltä ja täältä, kirjahyllyistäkin.

Kuka tahansa voi ihan oikeutetusti sanoa, että kokoa itses, Puppe. Että "it's not like it's happening to you". Ei tapahdukaan. Ei tapahdu mulle, mutta mun maailmassa silti, ja mä itse olen puolen maapallon päässä peukaloita pyörittelemässä. Vituttaa niin, ettei aina henki kulje.

Vein itseni nopeasti pois kirjakaupasta helteisille kaduille. Kotona odottavat postittamista Ella&Aleksi ja Postimies Pate. En mä tiedä, mitä hyötyä niistäkään on - tai sitten on yhtä paljon hyötyä kuin kymmenestä teoriaopuksesta. Ainakin niiden lähettäminen auttaa mua.

Hattu vinossa haudalla

No, nyt on saatu mummo siunattua. Hassut menot noi ortodoksiset kuoppakinkerit kaikkine suitsukkeineen, veisaajatäteineen ja herra-armahtanineen. Pööh. Olin erinomaisen tyytyväinen asenteeseeni, seuraani ja suoritukseeni siunauksessa - en edes tapellut kenenkään kanssa, eikä oikeastaan edes jaksanut vituttaa mikään. Onnistuin keskittymään itse juhlien sankarin muistelemiseen. No okei, keräsin mä vähän kierroksia, kun idioottiserkku pisti tupakaksi hautakummun vieressä ja stögäsi röökinsä siihen hautausmaan käytävälle. Ja jätti siis siihen! Pöyristyttävää moukkamaisuutta.



Huomenna näen rakkaita ystäviä pitkästä aikaa. Loma jatkuu vielä pari viikkoa, sitten takaisin pöpilään.

Ilmeetön mies

Koskahan olen viimeksi puhunut kirjoista? Ehkä noin ikuisuus sitten. Mulla meni masennuksen vuoksi keskittymiskyky melkein pariksi vuodeksi niin, etten oikein voinut lukea. Äänikirjojen avulla sain pikkuhiljaa taas lukemisesta kiinni ja tänä vuonna olen lukenut tai kuunnellut jo 21 kirjaa (en laske, Goodreads.com laskee). Olin asettanut vuoden reading challengeksi 24 kirjaa eli kaksi joka kuussa, mutta olenkin ollut melkein puolet ahnaampi. Vuoteen on mahtunut paljon tosi hyviä kirjoja, joten olen hyvin onnellinen. Sitten taas tuhrasin 40 tuntia kuunnellen Ben Huria, joka oli aivan paska.

Nyt sain viimein luettua Anu Holopaisen Ilmeettömän miehen, joka on odottanut yöpöydällä yli puoli vuotta. Luin sen lopulta reilussa päivässä (se ei ole paksu, se selittää). En ole aikaisemmin lukenut tätä kirjailijaa, koska en juuri ole kohderyhmää - Holopainen kirjoittaa pääasiassa nuortenkirjoja. Ilmeetön mies oli selvästi aikuistenromaani, joskaan ei puuduttavalla tavalla kikkaileva tai pikkunokkela, vaan sellainen selkeän kuvaileva, realistisen jotenkin minimalistinen kerronnassaan. Minimalistinen, mutta silti kuvaileva, niin. Siinä on värejä, tuoksuja ja tuntuja, mutta ei kuitenkaan niin, että ne eläisivät omaa elämäänsä. Ne huomataan jotenkin ulkopuolisen silmin, mainitaan ja mennään eteenpäin.

Tapahtumat tapahtuvat Irmalle ja Ilmeettömälle miehelle nimettömässä kaupungissa, joka minulle oli tietenkin Helsinki. Kun Irma lähtee junalla toiseen kaupunkiin, se oli minulle jostakin syystä Kuopio, tai Kuopio joillakin Tampereen sävyillä. Jännää. 

Voi Irma, Irma. Sinä paperinohut, hauras nainen. Ensin mua ärsytti, että miten se onkin jotenkin noin ohut hahmo, mutta siihen on syynsä. Irma on lähtenyt, aloittanut alusta ja on siksi vielä ohut ja hentoinen.  Kirjan lopussa Irma rakentuu tarkemmaksi hahmoksi palasten loksahdellessa kohdilleen ja Irman kohdatessa itseään ja muistojaan.

Toinenkin hieman turhauttava hahmo kirjassa on. Irman työtoveri Bella on stereotyyppinen niin pirun monella tapaa. Mun teki mieli kurottaa kirjan sivuista sisään ja ravistella sitä. Älä viitti olla tollanen! Sen nimikin mua ärsytti. Oikeastaan ainoa kritiikkini kirjailijalle on juuri Bellaa koskevaa - nimi on sopiva ja korostava, mutta liiankin alleviivaava. Nuorisoromaanin keinoja ehkä, korostaa hahmon luonnetta tai ominaisuuksia sopivalla nimellä? Olisin pitänyt Bellaa paljon todellisempana, jos nimi olisi ollut vaikka Sari, Emma tai Taija.

Mitä muuten tulee Bellaan, jokainen meistä tuntee ainakin yhden sellaisen. Mä tunnen montakin, just sellaisia. Naiiveja ja pinnallisia, hymyileväisiä ilmapäitä, joille elämä on helppoa. Ne on vissiin niitä, jotka pyörittää maailman hommia sillä aikaa kun me angstaavat pohtijat vasta mietitään, että olis kiva jos ois elämällä joku tarkoitus ja joku rooli yhteiskunnassa.

Mä luin kirjan siis viime viikolla. Edelleen mietin itse ilmeetöntä miestä. Ei mua niinkään kiinnosta se, kuka se on tai miksi se elää niin oudosti, miksei se puhu tai miksei se syö. Mua kiinnostaa se, miksi sen ilme melkein muuttuu kirjan loppumetreillä. Miksi? Tunsiko se jotain? Ja miksi?

On vähän vaikea kirjoittaa kattavammin spoilaamatta mitään, mutta voin sanoa, että Ilmeettömän miehen lukeminen on kyllä ihan hyvin käytettyä aikaa. Siinä on isoja teemoja, mutta aika ohilivahtavissa muodoissa. Niihin voi itse tarttua ja tunnustella, mutta kirja ei pakota muodostamaan mielipidettä, olemaan kenenkään puolella tai miettimään teemoja sen tarkemmin. Niihin voi suhtautua kuten ilmeetön mies, olemassaolevina asioina, jotka eivät kuulu itselle.

Lopuksi vielä disclaimer: Sain kirjan kirjailijalta itseltään ja ystävyytemme voi vaikuttaa näkemykseeni kirjasta. Lämmin kiitos, Anu!

Juhannus - taas

Taas on kulunut vuosi viime kesän kruunusta. Mitä helvettiä, mihin nää vuodet menee? Me on asuttu tässä kämpässä jo yli neljä vuotta. Mä täytän ens kuussa 30. Kummityttö menee kolmannelle luokalle.

Mummo kuoli tänään, aamulla kello 8.05. Elokuussa mummo olisi täyttänyt 88. Mun lähisuvussa ei ole ollut kuolemantapauksia sitten vuoden 1984 - miten tähän nyt pitäisi osata suhtautua?
Nähdäkseni mulla on olemassa hautajaiskelvolliset vaatteet, mutta ensin pitää päättää, yritänkö ottaa selville, missä ja koska hautajaiset pidetään. Jooh, ei olla ihan väleissä joka suuntaan ja mun pitää päättää, mikä ois kaikin puolin eniten zen ratkaisu.

Koska en tiedä mistään mitään, harhautan itseäni miettimällä spraymaaleja. Ensi viikon olen fillarini (ja koirien, ja hamsterin) kanssa Keravalla. Hiominen on jo ajatustasolla hallussa, maalaus ei. Onneksi siinä projektissa riittää pähkäiltävää useammankin tragedian välttelyyn. (KOP KOP.)

Tää vuosi on kyllä... perkele.

Megaloblogismi

Kirjoitan aika montaa blogia. Katsoin juuri puhelimeni muistiosta, mistä aiheista olen saanut bloggausidean. Jaan listan kanssanne. Ehkä 25% näistä aiheista on Turpikseen - saatte jäädä jännityksellä odottamaan, mitkä.

• Vanhus ennen / vanhus nyt
• Lapsivapaat hotellit
• Hallitusneuvottelut
• Osterisniikkerit
• Maharanisniikkerit
• Vihreys käytännössä / idean tasolla
• Naimisiinmeno ja perhepolitiikka
• Kesä Helsingissä
• Kolmiohuivien kiehtovuus
• Vihreiden suosion jojoliike
• Kuolaavat hullut

Pöpilästä päivää

Tänään alkoi kymmenviikkoinen hoitojaksoni Auroran psykiatrisen sairaalan osastolla kymmenen. Tai niin luulin. Aamiaisen syötyäni kuulin, että minun pitäisi olla paikalla vasta huomenna.

Uusi yritys huomenna.

30 biisiä, päivä 30

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, muistelokin.


Päivä 30 - Lempikappaleeni tähän aikaan vuosi sitten.


Tämä on helppo. Olen vieläpä halki kuluneen kuukauden miettinyt, minä päivänä saan postata Alamaailman vasaroita iloksenne. Se ei varmaan enää yllätä ketään, kun olen tässä ehtinyt useaan otteeseen julistaa rakkauttani puhaltimiin ja selloihin. Kappaleen valinta oli erityisen vaikeaa. Mielisaurus? Liskopallo? Lentävä mato? Tujuhuju?


Alamaailman vasarat - Luonto tuli lähelle.

Alamaailman vasarat on suosikkini live-esiintyjänäkin. Suosittelen käymään mulkaisemassa, jos tulevat lähelle. Itse kävin juuri viime viikonloppuna ja oli hyvin laadukasta.

Kiitos seurasta tällä musiikillisella matkalla. Opitteko minusta mitään? Oliko tylsää?

30 biisiä, päivä 29

Päivä 29 - Biisi lapsuudestani.


Kun olin lapsi, istuin auton takapenkillä. Siis aina. Kaikki kesät ja viikonloput ainakin. Auto vaihtui Fiatista Saabiin ja edelleen Peugeotiin. Autojen vaihtuessa kasetit siirrettiin uuden auton hanskalokeroon. Vuodenajat vaihtuivat, maisemat vilisivät silmissä ja Vesa Enne & muut rokkasivat mankassa.

Tämä ei ole se kasetilla ollut versio, mutta onhan se nyt söpö, herramunjee.

30 biisiä, päivä 28

Päivä 28 - Biisi, joka saa tuntemaan syyllisyyttä.


Tää on musta vähän outo teema. Okei, mä tunnen lähes kaikesta syyllisyyttä, aina ja koko ajan, mutta musiikki on niitä ainoita asioita, joihin syyllisyyttä ei liity.


Valitsen jotain päinvastaista, nimittäin kevyttä huolettomuutta. Kuuntelin Youtubesta eilistä postausta varten aika paljon myös Bachin luutulle (tai luuttucembalolle) tekemää musiikkia ja löysin yht'äkkiä tämän vanhan tuttavuuden. Huilu on mun suosikkeja ja Ian Andersonin käsissä huilu svengaa jotenkin erityisen hienosti.


Tässä Jethro Tull musisoi Bachin e-molli -luuttusarjan Bourréen pohjalta.

30 biisiä, päivä 27

Päivä 27 - Biisi, jonka toivoisin osaavani soittaa.


Näitä on paljon. Olisi ihana hallita joku soitin, uppoutua musiikin tekemiseen ja elää siinä hetkessä, rytmissä, äänessä. Uskon, että rento musisointi on varmasti hyvin korkealaatuista meditaatiota. En ole kuitenkaan ollut koskaan valmis panostamaan musiikin oppimiseen ja siksi olenkin puhtaasti musiikkia kuluttava, ymmärtämätön nautiskelija.


Sellon ystävänä haluaisin tietenkin osata soittaa esimerkiksi Bachin sellosarjoja I-VI. Tässä ensimmäisen sarjan preludi.

Hämmentävä keski-ikäistymiskehitys

Jo pitkään on ollut selvää, että kahtena peräkkäisenä päivänä ei enää jaksa kitata viinaksia. Nyt tuli todistettua myös se, ettei kahtena peräkkäisen päivänä jaksa myöskään olla baarissa. Keski-ikä, here I come. Here I am.
Eilen mentiin jo pitkään tohkeilemalleni Rättö&Lehtisalo -keikalle Korjaamolle (eli ihan tuohon naapuriin). Reilun puolen tunnin jälkeen kuitenkin nilkkaa alkoi väsyttää ja sitten alkoi muutakin itseä tympiä ja väsyttää niin, että vetäydyin aulatiloihin. Ei mennyt kauaa, kun seuralainen vaappui perässä ja ehdotti kotiinlähtöä. Innolla suostuin. Keikkalippu 10 €, narikka 2 € ja ginger ale n. 4 €. Johan oli. Perjantaisella keikalla jaksoin sentään juoda muutaman oluen.

Muissa uutisissa: Söin eilen makkaraa ja hapankaalia. Makkaraa varmaan useamman sentin pätkän ja se oli ihan hyvääkin vielä. Tämä oli jo tämän vuoden puolelle toinen makkarakokemus ja neljäs lihakokemus: Uutenavuotena sairaalassa söin sekä kanakeittoa että jauheliha-hapankaalipataa ja noin viikko sitten maistoin uteliaisuuttani palan mustaamakkaraa. Olen siis tänä vuonna syönyt enemmän lihaa kuin noin kymmenenä edellisenä vuotena yhteensä.

30 biisiä, päivä 26

Päivä 26 - Biisi, jonka osaan soittaa jollain soittimella.


Minähän olen musiikin saralla varsin korkeakoulutettu. Not. Joskus teininä osasin näppäillä kitaralla Blackbirdin melodian ja soittaa vappupillillä taustoja Tästä asti aikaa -kappaleeseen. Koska mun instrumentaalinen kykykavalkaadini tulikin jo esiteltyä siinä, laitan videon lempisoittimeni mestarillisesta käsittelystä. Olkaa hyvät: RinneRadio: Aromaa Alt Too.

30 biisiä, päivä 25

Päivä 25 - Biisi, joka saa nauramaan.


Mietin hetken Jean Pierre Kuselaa ja Monty Pythonia ja muita huumorin klassikkoja. Laitoinpa itselleni taustalle ihan Nauravan kulkurin soimaan taustalle. Se jaksaa huvittaa - nauru tarttuu, on se sitten kuinka falskia vaan. Se on kohtuullisen huvittava jopa takaperin. Youtuben ihmeitä. (Nyt sitten kuuntelen kaikkea takaperin, mm. Etep-Ahuup!)


Valitsen iloksenne kuitenkin tuoreempaa kotimaista musiikkia. Tää on aidosti loputtoman pitkään huvittava, kestää satoja kuunteluja.
Edu Kehäkettunen & Stig Dogg - Kullii

Poliittinen säksättäjä

Jotten kadottaisi loppujakin lukijoitani, ajattelin siirtää poliittisen pohdintani kokonaan uuden blogin puolelle. Tervetuloa sinne - kommentit ja keskustelu ovat siellä(kin!) erinomaisen tervetulleita. Varpunen viihtyy laumassa.

30 biisiä, päivä 24

Päivä 24 - Biisi, jonka haluan soivan hautajaisissani.


No jopas nyt. Tähän voisi laittaa samaisesta Fountain-elokuvasta kappaleen Together We Will Live Forever tai uudestaan Beatlesin Here Comes the Sunin. Monty Pythonin Always Look on the Bright Side of Life?


Oisko se kuitenkin sitten George Harrisonin Give Me Love (Give Me Peace on Earth):

30 biisiä, päivä 23

Päivä 23 - Biisi, jonka haluan soivan häissäni.


Tää on varmaan jotain, jota monikaan teistä ei osannut odottaa. Valitsin kappaleen sillä perusteella, että tästä tykkäisi niin morsian, sulhanen kuin deejiikin. Lisäksi tämä vetää takuuvarmasti porukkaa tanssilattialle diskopallon alle. Mitään romanttista tässä ei tosiaan ole, mutta mitkä bileet ne sellaiset on, joissa ollaan vaan imeliä?


Uusi Fantasia ft. Freeman: Liian myöhään

30 biisiä, päivä 22

Päivä 22 - Kappale, jota kuuntelen kun olen surullinen.


Tähän on vain yksi oikea vastaus. Death is the Road to Awe, joka löytyy The Fountain-elokuvan soundtrackiltä. Myös muu soundtrack (vai pitäisikö sanoa "myös muu Clint Mansellin musiikki"? toimii vahvoissa tunnetiloissa. Suosittelen hyvin lämpimästi.

30 biisiä, päivä 21

Päivä 21 - Kappale, jota kuuntelen kun olen onnellinen.


Mä olen onnellinen aika paljon. Erityisen hurjalta se tuntuu, kun miettii, miten ison osan elämästäni vietän jonkinasteisesti masentuneena. Olen silti onnellinen melkein joka päivä, sillai arjen helpolla tavalla. Levollinen.


Jotta jotenkin rajaisi näitä taviselämän simppeleitä onnentunteita, ajattelin nyt erityisesti sitä onnea, kun makaa selällään heinäkuisella nurmikolla. Jostain kantautuu vastaleikatun ruohon tuoksu ja aurinko paahtaa ihoa. Silloin tietää käyvänsä aurinkoenergialla. Ehkä se on se kaikki d-vitamiini :) Kohta on taas kesä!


"Tää on kaikille meille / uskonsa menettäneille - -"

30 biisiä, päivä 20

Päivä 20 - Kappale, jota kuuntelen kun olen vihainen.


Keskustelin tästä aiheesta Zusban kanssa, kun en keksinyt. Se kysyi: "Koska sä oot viimeksi ollut vihainen?"


Hyvä kysymys. Mä en yleensä koskaan ole vihainen saati sitten kuuntele silloin erityisesti musiikkia. Vihaisuudesta itsestään tulee kyllä joitain kappaleita mieleen, esim. PMMP:n jotkut raivokkaammat veisut ja myös Lily Allenin Fuck You ja Smile. Koska en kuitenkaan keksi mitään kappaletta, jota kuuntelisin vihaisena, laitan tähän nyt sitten sen Badly Drawn Boyn, kun en laittanut sitä siihen lempialbumipostaukseen. Ha-haa, kosto yhteiskunnalle!

30 biisiä, päivä 19

Päivä 19 - Kappale lempialbumiltani.


Mä kuuntelen usein yhtä levyä putkeen piiitkään. Yhtä Badly Drawn Boyta (kiitti Santra) kuuntelin varmaan toista vuotta lähes pelkästään. Sama on käynyt yhdelle Ed Harcourtille (kiitti Jasu) ja yhdelle Sufjan Stevensille (kiitti Zusba).


Kukaan näistä ei ole vielä ollut esillä. Kääk, kenet valitsen? Jos valitsisin niinkin hilpeän aiheen kuin  sarjamurhaajapedofiilin.

30 biisiä, päivä 18

Päivä 18 - Biisi, jonka toivoisin kuulevani radiossa.


Vau. Riippuu niin paljon tilanteesta. Mikähän ois hyvää autoilumusaa? Varmaan Ladytron. Ihan vaan siksi, että se on täydellinen bändi ja niillä on täydellistä musaa.

30 biisiä, päivä 17

Päivä 17 - Biisi, jonka kuulen usein radiossa.


Radionkuunteluni on kutistunut minimiin. Aikoinaan kuuntelin vähintään työmatkoilla radiota, nyt en käy töissä. Ennen kuuntelin kotona radiota, nyt mä en edes tiedä, onko meillä radiota. Nettiradio toki ois olemassa.


Jarno (automme, jos uutiset eivät ole tavoittaneet) kulkee Zusban mukana töissä. Mä ajan vähän, mutta kun ajan, painan kakkosta (hö, hö). Siis radion laitan kakkoselle - siellä on Groove FM. Jos ajan pohjoiseen ja Grooven kuuluvuus loppuu kesken matkan (se loppuu vähän ennen Riihimäkeä), vaihdan nostalgiasyistä YleX:lle, paitsi viikonloppuaamupäivisin, jolloin sieltä tulee jotain outoa mukakomediaa. Kuulen siis tämän hetken hittibiisejä lähinnä mökkireissuilla.


Groovella on aika suppea tuo perussoittolista, joten voisin valita jonkun kivan kourallisesta perushittejä. Niistä, jotka kaikki osaa hoilata mukana. Paitsi että inhoan Papa Was a Rolling Stonea ja se soi ainakin kolmesti tunnissa.


Marvin kai se groovaa parhaiden joukossa. 

Tunteita

Aamuinen sähköpostien luku kylmäsi taas selkäpiitä. Olen onnellinen siitä, että hädässä oleva ystäväni pitää minutkin ajan tasalla enkä missään nimessä haluaisi olla pimennossa, mutta kyllä totuuskin sattuu. Minä uskon hyvyyteen ja universumin johdatukseen. Uskon, että kaikella on tarkoitus. Vai... Jään miettimään aikamuotoa. Uskonko?

Kaiken tarkoitus on se vaikein pala. Miten tällä voi olla tarkoitus? Aikuisten kohtaamat vaikeudet voin yleensä kuitata sillä - vaikeudet karaisevat, avartavat maailmankuvaa, kasvattavat meitä paremmiksi ihmisiksi. Mutta mikä tarkoitus voi olla kaksivuotiaan kärsimyksellä? Sellaisella, jonka välittävä yhteiskunta voisi helposti estää? Avoin ja luottavainen lapsi hajoaa palasiksi täysin turhaan ja lastensuojelu kuittaa koko homman olankohautuksella - perustarpeet on kuulemma turvattu. Uni, perusturvallisuus ja pysyvyys eivät vissiin ole perustarpeita.

Valtava avuton turhautuminen ja katkeruus syövät mua sisältä. Vihaan omaa köyhyyttäni ja sitä, etten voi irrottaa sitä kymppitonnia, jolla saataisiin tarvittava oikeusprosessi käyntiin ja pahin syöksykierre katkaistua. Vihaan kansainvälisyyttä, jota olen aina rakastanut, ja maailman monimuotoisuutta, koska se tietää porsaanreikiä ja ihmisen katoamista oikeusturvan ulkopuolelle. Vihaan sitä, ettei kukaan voi auttaa, ei täällä eikä siellä.

Jännä. En yleensä vihaa mitään, on jopa vähän vaikea tunnistaa, mistä on kyse. Ikävä tunne ja rampauttaa ihmistä. Toivottavasti ei tule tavaksi.

30 biisiä, päivä 16

Päivä 16 - Biisi, jota ennen rakastin mutta nyt vihaan.


Tämäkin on hankala. Vihaan kovin harvoja asioita. Joistakin on toki mennyt maku, joko liiallisen kuuntelun tai maun muuttumisen myötä. Ennen esimerkiksi diggailin paljonkin RHCP:iä, mutta nykyään se on sellainen yhdentekevä ja itseään toistava papparaisyhtye.  Sama pätee vähän tähän.

30 biisiä, päivä 15

Päivä 15 - Kappale, joka kuvailee minua.


Vau, nyt tuli paha ja vaikea. Ihanan syyllinen pallokala? Samuli Putron Älä huuda mulle? Zen Cafen Laiska, tyhmä ja saamaton?
Lily Allen arvostaa laiskottelua. Teeveetä ja takeawaytä.

Romaanihahmojen saappaissa -haaste

Ystäväni Anu vastasi blogissaan kiinnostavaan meemiin kirjoista. Napatkaa mukaan!

1. Minkä romaanin päähenkilönä voisit haluta olla?
- Joko Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintytär tai James Herriottin Kaikenkarvaiset ystäväni.


2. Minkä romaanin maisemaa haluaisit katsella, kun kurkistat ulos ikkunastasi?
- Mika Waltarin Komisario Palmun erehdys.


3. Kenen haluaisit rakastuvan sinuun?
- Vaikka Gale Hunger Games -trilogiasta. Siinä on sellainen täysipäinen nuorimies.


4. Kuka voisi olla paras ystäväsi?
- Vihervaaran Annaan voisi luottaa kuin kallioon. Luulen, että meillä synkkaisi myös Nuuskamuikkusen kanssa.


5. Mihin seikkailuun et olisi halunnut joutua mukaan?
- Ai niinkuin että mitä en olisi halunnut lukea vai mihin tapahtumiin en haluaisi joutua mukaan? Ainakaan en haluaisi joutua Dyynille.


6. Kenen kanssa haluaisit käydä pitkän keskustelun?
- Havukka-ahon ajattelijan.


7. Kenen laittamaa ruokaa tahtoisit maistaa?
- Mulla tulee ekana mieleen se Audrey Niffeneggerin Time-traveler's Wifen Claren vanhempien keittäjä.


8. Kenen kanssa et haluaisi joutua riitoihin?
- Trainspottingin Frankien.


9. Missä talossa tai kodissa tahtoisit asua?
- Pottereista Weasleyn perheen Kotikolossa.


10. Kuka tai mikä pelottaisi sinua?
- Amerikan psyko tietenkin.

30 biisiä, päivä 14

Päivä 14 - Biisi, jota kukaan ei uskoisi minun rakastavan.


Mulla on monia musiikillisia jäännekummajaisia takaraivossani. Sellaisia nostalgian kukittamia outouksia, joita joidenkin on vaikea ymmärtää. Raptorin Oi beibi on ihan ykkönen. Egotrippi on ihana. Halusin kuitenkin valita biisin, joka yllättää edes jonkun. Siksi eräs suosikkini, myöskin takavuosilta - tätä hoilattiin kovaan ääneen mm. allekirjoittaneen 17-vuotispäivillä.

30 biisiä, päivä 13

Päivä 13 - Biisi, joka tuottaa häpeällistä nautintoa.


Zusballa tulee taas tappofiilis, mutta minkä minä tälle voin?
"Tänään ei oo edessämme huolia taikka pulmia - hypi vapaana, mut varo teräviä kulmia!"

30 biisiä, päivä 12

Päivä 12 - Biisi bändiltä, jota inhoan.



Ah, mikä runsaudensarvi nyt aukesi. Minähän nimittäin jaksan hillota negatiivisia tunteita montaakin artistia ja pumppua kohtaan. Vihaani nauttivat yhtäläisesti niin Mamba, Ville Leinonen, Smurffit, Maija Vilkkumaa, Neljä ruusua kuin Kolmas nainenkin. Myös kaikki bändit, jotka ovat levyttäneet samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan 80-luvulta asti (U2, Bon Jovi) pääsevät helvetin tälle tasolle.


Päätin kuitenkin ottaa sen kaikkein kamalimman iloksenne tähän.

30 biisiä, päivä 11

Päivä 11 - Jokin lempibändini biisi.


Nämä herrat ovat tulleet elämääni ihan vain ja ainoastaan Zusban ansiosta. Kuinka voi olla rakastamatta musiikkia, jos biisien nimet ovat luokkaa Föönattu kääretorttu ja Ihanan syyllinen pallokala?