Blackbird

Miksi perkele aikuisena pitää olla aikuisten ongelmat?

Mä jammailin tuossa Blues Brothers 2000 -elokuvaa, jota katson nyt ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen Blues Brothers on mulle niin rakas, että tätä ei ole uskaltanut katsoa aikaisemmin. No niin, samaan aikaan mun intternetissä ystäväni Möffi otti puheeksi mustarastaat ja Beatlesin Blackbirdin. Yhdistelmä Blues Brothersia ja Blackbirdiä kiidätti mut salamannopeasti takaisin lukiovuosiin.

Lukioikäisenä mulla oli kaikenlaista pientä ongelmaa, mutta kaikkea väritti kuitenkin läpitunkeva optimismi. Maailma oli minun ja kaikki ovet auki. Mistä tahansa selviäisi joustavuudella ja/tai sinnikkyydellä. Ihmiset oli kauniita, hyväntahtoisia ja reiluja. Maailma oli oikeudenmukainen ja jännittävä.

Nyt, kun kolmekymppiä kolkuttelee ovella, muistan elävästi, mitä sanoin eräälle kesäheilalle kauniina heinäkuisena päivänä vuonna 2000 - mä en halua olla kolmekymppisenä kyyninen ämmä. Mutta miten sitä vastaan voi puolustautua? Kun kaikki ovet ei vaan enää ole auki ja on huomannut, ettei oma sinnikkyys ratkaise kuin pienen osan ongelmista. Kun ihmiset on osoittautuneet varsin kirjavaksi sakiksi ja maailman oikeudenmukaisuuden päällä vilkkuu iso, neonhohtava kysymysmerkki. Miten saisi muutettua haastavan maailman taas jännittäväksi?

Vai pitääkö tässä iässä vaan todeta, että kaikki on jo menetetty, maailma on pohjimmiltaan epäreilu eikä mistään kuitenkaan tule mitään?

Sen mä voin kuitenkin onnekseni sanoa, että viime yön varhaisina tunteina, kun aurinko alkoi hiipiä esiin ja kuuntelin vuoteessa mustarastaan toiveikasta konserttia, uskoin taas maailman kulkevan radallaan ja kauneutta olevan sielläkin, jossa kyynikko ei sitä muista nähdä. Ehkä minulla on vielä toivoa.