Elämme epätodellisia aikoja, ystävä hyvä

Onpa ollut kaikin puolin oudot pari päivää. Toissapäivänä heräsin energisenä ja uunipuuron paistettuani lähdin ulkoilemaan ja luovuttamaan verta.

Seikkailin syksyisessä Keskuspuistossa ja muistin taas kerran, miksi rakastan Helsinkiä niin paljon. Tämä kaupunki on niin täynnä asioita. Kotoa muutaman sadan metrin päässä on metsäinen laidunhaka, jossa hevoset käyskentelevät auringonlaikuissa. Ohi porhaltaa ryhmä Helsingin Suunnistajia ja kun suojainen polku tekee mutkan, sen takana lempeän näköinen mummeli tutkii syventyneen oloisena saniaisia. On hiljainen syyspäivä ja Keskuspuistossakin on maltillisesti väkeä. Mummelin jälkeen en näe kuin vanhan hipin, joka laillani valokuvaa sieniä.

Parin tunnin seikkailun jälkeen pääsen Kivihakaan. Veripalvelun hoitajat ovat ihania. Mehu on hyvää - janottaa kovin ja ahmin. Olin muistanut veriryhmäni väärin!

Juttelen hoitajan kanssa verenluovutuksesta, eri verivalmisteiden käytöstä, veren käsittelystä ja sesonkiajoista. Isosta haastekampanjasta huolimatta paikka on hiljainen. Kun hoitaja poistuu vereni mukanaan, hän vielä tarttuu mua kädestä, katsoo silmiin ja sanoo "Kiitos sinulle." Koen antaneeni elämää.

Syön hyvää juustokolmioleipää, suklaakeksin ja maukasta automaattikahvia lukiessani lehtiä. Muutama uusi luovuttaja tulee paikalle. Yritän lukea Veripalvelun omaa lehteä, mutta tyrskähtelen itkuun, olen niin liikuttunut. Tanja Saarela sanoo arvostavansa levollisuutta. Itken. Lahjoitettu veri pelasti loukkaantuneen motoristin elämän. Itken. Päätoimittaja puhuu välittämisestä. Itken.

Pakko lähteä jatkamaan matkaa, hoitajat alkavat näyttää huolestuneilta tilastani. Reippailen kympin päättärin K-kauppaan. Iskee heikotus. Nojaan ostoskärryyn ja lupaan itselleni suklaata. Kassa näyttää väsyneeltä. Meinaan purskahtaa myötätunnosta itkuun.

Kasseineni kiipeän kymppiin, se on jo pysäkillä valmiina. Satasessa etsitään osallistujia lääketutkimuksiin. Ilmoitetaan terapiaryhmistä. Mietin, kuinka kauan vielä menee, ennen kuin saan KELA:sta päätöksen terapiatuesta. Vähintään kolme kuukautta. Huokaan. Sairauspäivärahapäätöskin lämmittäisi mieltä ja kukkaroa.

Päästyäni kotirappuun istun heti alas. Päässä heittää. Ruokakassit olivat liikaa. Pumppu hakkaa kuin viimeistä päivää, miettii varmaan missä veri on. Raahaudun hissiin ja kotiin. Istun eteisen lattialla ja mietin, oksentaisinko.


Illalla ei nukuta. Nettailen aamuun, luen keittokirjoja ja katselen telkkarista musiikkivideoita. On höhlä olo. Zusba herää ja lähtee töihin. Nukun kolme tuntia ja herään sähköiseen tunteeseen. Kaikessa tohinassa olin unohtanut organisoida itselleni lisää lääkkeitä. Olin ollut toista päivää ilman ja sen huomasi. Näkökenttä heitteli ja tuntui kuin aivoihini lähetettäisiin pieniä sähköiskuja koko ajan.

Päivän mittaan olo paheni. Tuntui koekaniinilta ja oli epätodellinen olo. Olin kokenut ns. sähköviekkarit ennenkin, mutta kolme kertaa miedomman annostuksen yhteydessä. Piti soittaa KELAan päivärahahakemuksesta, mutta itkin niin vuolaasti, ettei siitä tullut mitään. Mailasin.

Tunnit yksin tuntuivat aivan loputtomilta. Kirosin hulluutta ja arkipäivän vastoinkäymisiä. Halusin pään, jossa ei tunnu bzz - bz - bzzzz koko ajan. Kokkasin vaikeasti, jotenkin kaikki tuntui hankalalta. En oikein hahmottanut, mihin aikaan ruoka pitää laittaa uuniin, että se on oikeaan aikaan valmista. Tuijotin kelloa ja yritin bzzzlaskea.

Lopulta Zusba tuli kotiin ja toi lohtua. Ruokakin oli hyvää, vaikka meni vähän sumussa se kokkaaminen. Z haki mulle troppeja ja tänä aamuna, 14 tunnin yöunien jälkeen, sähkö on kadonnut ja KELAsta lupailtiin päätöstä "todennäköisesti muutaman päivän sisällä". Näin se ympyrä sulkeutuu ja alkaa. Näyttää taas valoisammalta.