Vapun jälkimainingeissa

Ah, vappu. Matkasimme huimin odotuksin Nurmijärvelle rinkka täynnä viiniä ja makuupusseja. Olin vannonut, että ennen lauantaita mua ei kotona nähdä.
Oli paljon tuttuja ja rakkaita paikalla. Samalla teemalla olimme juhlineet jo vuonna 1998, joten nostalgiaa riitti. Ensin heittelimme toisiamme monella sadalla litralla perunajauholimaa, sitten yritimme peseytyä jääkylmällä vedellä ja sitten ihan vain juhlimme kunnes Zusban reisi revähti ja bileet kuolivat. Siltä illalta.
Seuraavana päivänä oli lähes leppoisampaa. Juopoteltiin hillitysti, syötiin pizzaa ja katseltiin jääkiekkoa. Meitä oli enää seitsemän ja nautin olostani ihan suunnattomasti.
Lauantaina, muutaman leffan jälkeen, suuntasimme kotiin poikien luo. Jäljelle jäi kauheasti hyvää mieltä, sellaista kipeänsuloista yhteenkuuluvuuden tunnetta omiensa kanssa. Tällaisena muutoksesta ahdistuvana ihmisenä mä olen aina tohkeissani kun kohtaan pysyvyyttä.
Tänä aamuna töihin tullessa tunsin sen ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Seisahduin Elielinaukiolle tunnustelemaan sitä. Hengitin syvään – meri tuoksui. Suola! Tunsin, miten (pardon my cotton-candy-sweet French) oikein läikehti sisällä, olin niin onnellinen. Jos näin saisi elää kunnes kuolee, ei voisi valittaa.