Voi haiduk mikä bussimatka!

Tervehdys, kaikki vanhat suomalaiset ystäväni. Olen nyt palannut kotimaahan mullistavalta kulttuurimatkaltani ja mulla on paljon ruokajuttuja kerrottavana :)

Lähdimme siis viikko sitten lauantaina aamulla puoli kahdeksalta rentouttavalle lomalle Etelä-Puolaan. Ensin lautalla Tallinnaan. Lautta lähti myöhässä ja juuttui jäihin. Odotimme siis jäänmurtajaa. Alkoi hyvin tuo pikku matkanpyrähdys :)
Hyvin kuitenkin päästiin Tallinnaan. Puolaan lähtijöitä odotti kaksi Taisto Bussid -twodeckeriä tiukan näköisine itäblokkikuskeineen. Kiipesimme siniseen kaupunkimaisemalla koristeltuun Taisto Bussidiin ja saimme paikat yläkerran etummaisesta rivistä - oli muuten hyvät maisemat. Viereen hörähti puolisen tusinaa agronomiopiskelijaa, jotka osoittautuivat koko reissun parhaiksi tyypeiksi. Hyvä flaksi.

Aloitimme kevyen 25 tunnin bussimatkamme Via Balticaa pitkin ja Puolan läpi. Otin muutaman oluen siinä ja mussutin valkoista suklaata. Höpistiin maanviljelijöiden kanssa mukavia ja katseltiin maisemia. Viro oli litteä. Latviassa oli viivasuoria teitä ja mielettömän pitkiä puukujanteita (hortonomi antaa sakinhivutusta kun termit on päin mäntyä, mutta tiedätte mitä tarkoitan). Liettuassa oli säkkipimeää ja nukuin koko maan läpi. Puolassakin nukuin vähän ja luin kirjaa.

Aamu valkeni jo ennen Varsovaa, joten Puolaa tuli nähtyäkin. Mainoskylttien värit olivat itäblokkimaiset nekin ja joka puolella hyrisi Fiat 126 -kotteroita. Koirat juoksentelivat vapaina rapistuneiden talojen välisillä kujilla ja aina välillä maisemaa shokeerasi äkillinen Tesco, Kentucky Fried Chicken tai Ikea.
Rappauksiaan hilseilevät kerrostalolähiöt saivat villiä kontrastia horisontissa piirtyvistä linnoista. Joka puolella näki vuosisataisen kulttuurin yhdistyvän rajuun neuvostoilmeeseen. Ydinvoimala tuprutteli höyryä taas massiivisen linnan varjossa.

Iltapäivällä saavuimme eteläisimpään Puolaan, ohitimme Krakovan ja suuntasimme kohti vuoria. Yht'äkkiä Krakovan jälkeen ilmestyivät kummut ja sitten alkoivatkin käkikellotalot kohtuuttoman jyrkkine kattoineen ja viisine kerroksineen. Näin ekaa kertaa vuoria. Ei tarvii enää olla katkera jasumiehelle Himalajasta (eiPÄ).

Viimeiset parikymmentä kilometriä meni tismalleen samanlaisen maiseman vallitessa. Käkikellotaloja tien molemmin puolin, linna siellä, toinen täällä, satunnainen huoltoasema ja baari talojen välissä. Lopulta saavuimme Zakopaneen ja hotellien, motellien ja B&B:ien määrä quadriplaantui kertaheitolla. Hissit raidoittivat vuorien kylkiä ja ihmiset kävelivät sukset olalla siellä täällä.
Ajoimme (tai siis ajoimme, peruutimme, otimme vauhtia, ajoimme uudestaan) ylös hotellille, joka oli ihastuttava harmaa laatikko ylhäällä metsäisessä rinteessä. Otimme oluet hotellin baarissa ja menimme tsekkaamaan huoneen, joka olikin ihan mukava. Pensionjat Panorama oli kyllä nimensä veroinen: parvekkeelta näkyi 180 astetta jylhää vuorenrinnettä. Kuvia myöhemmin.

Nyt alkaa sattua ranteisiin. Teen pikkuisen töitä ja palaan huomenna siihen, millaista siellä sitten oli.
Mulla on duunihaastattelu neljältä. Peukkuja saa pitää.