Kun Sannakin unohtaa valittaa

Kävimme siis Auschwitzissa.

Omituinen tunne valtaa pienen ihmisen, kun löytää itsensä keskeltä historiankirjan kappaletta. Holokausti vielä on niin kiistelty ja epätodellisen laajuinen aihe, ettei siihen ole osannut suhtautua mitenkään. Legendaarinen 6 miljoonaa on niin järjetön luku, ettei aivo taivu sitä käsittämään. Lisäksi noin suuret lukumäärät peittävät sumuun sen, että kärsineet ovat todellakin olleet yksilöitä - jokainen uhri on ollut ihminen, jolla on ollut haaveita, rakkaita, muistoja ja oma historiansa. Ei sitä voi mitata numeroissa.

 En tiedä, mitä odotin matkalla Oświęcimiin. Ajoimme noin 60 kilometriä Krakovasta omalla Taisto Bussidillamme. Jalkaan sattui saatanasti, olin saanut siihen rasitusvamman kun eksyimme Zakopanessa. Ei jännittänyt, ei ahdistanut, ei oikeastaan tuntunut miltään. Odotin lähinnä syrjäistä, ränsistynyttä rakennusjoukkoa metsäisellä alueella mutkittelevan pikkutien päässä. Suurin yllätys piilikin juuri tässä: Suurin osa matkasta posoteltiin moottoritietä ja itse museo sijaitsi viriilin kaupungin kupeessa. Ympärillä oli huoltoasemia, rengasliikkeitä ja asuintaloja. Iso parkkipaikka oli täynnä autoja ja museon sisäänkäynti oli heti tien vieressä. Tuli ihan Puuhamaa mieleen.

Jännä että aurinkoinenkaan ilma ei tuntunut kovin aurinkoiselta. 

Jännä että aurinkoinenkaan ilma ei tuntunut kovin aurinkoiselta.

Kyltit sisäänkäynnillä ja opaskin muistuttelivat meitä "to behave appropriately - Don't yell, don't run, don't smile. Remain silent and remember the thousands that died here". Eikä kyllä naurattanutkaan. Joku känniääliö koitti veistellä vitsiä, mutta kyllä sitä kollektiivisesti mulkoiltiin aika pahasti. 

Oltiin siis vain Auschwitz I:ssä, joka oli kolmesta Auschwitzista vanhin ja pienin. Mutta sekin pari tuntia kyllä riitti, on sulateltavaa ihan tarpeeksi vaikkei nähnytkään Auschwitz-Birkenaun massiivisempia puitteita. Lisää eri leireistä vaikka wikipediassa, tsekkaa esim. http://en.wikipedia.org/wiki/Auschwitz.

Itse leiri oli aika pieni kooltaan. Parikymmentä punatiilistä pitkää rakennusta viivasuorissa riveissä, muutama vartiotorni ja jumalattomat määrät sähköistettyä piikkilankaa. Aidoissa oli ulkopuolella "Varokaa, hengenvaara!" -kyltit, mutta sisäpuolella ei vaivauduttu varoittelemaan. Kumma juttu...

Vakava Sanna Auschwitzissa. 

Mitä siellä sitten oli nähtävää paitsi ne parakit ja piikkilangat? Paljon mustavalkoisia valokuvasuurennoksia, joissa vielä pulleakätiset parivuotiaat puristavat äitiään kädestä matkalla tuntemattomaan. Kuvia lajittelusta, jossa työkyvyttömät (= äidit, lapset, raskaana olevat, vammaiset...) raakattiin suoraan tuhottaviksi. Kuvia hätääntyneistä katseista, toivottomista katseista, elämänhaluisista katseista, murretuista katseista.

Aurinkoinen kevätpäivä

Ihminen käytettiin kyllä tehokkaasti hyväksi. Enkä nyt tarkoita sitä, että heillä teetettiin työtä tai että heitä käytettiin lääketieteellisiin kokeisiin, vaan puhun ihan kultahampaista ja hiuksista. Hiuksista kudottiin kangasta, joista vangeille valmistettiin vaatteita. Kangasta valmistettiin myös myyntiin. Samoin hiuksia myytiin kilohintaan. Kangasta oli museossa esillä, samoin kuin itse hiuspalmikoita. Irtileikattuja palmikoita löydettiin sodan jälkeen varastoista 7 tonnia. Esillä niistä oli kaksi tonnia, ja se on paljon tukkaa. Hiusvitriini täytti pitkän huoneen. Toinen samanlainen huone oli täynnä kenkiä. Kolmannessa oli tekoraajoja. Neljännessä kampoja, hammasharjoja ja partasuteja. Viidennessä oli vääntyneitä silmälaseja. Kaikkea tuhansittain niin suurissa kasoissa, että yksilön kärsimys melkein taas unohtui. Toisaalta joka puolelta vyöryi niin paljon tuskaa, että sitä oli vaikea käsitellä. Millainen lapsi on joskus astunut littaan nuo pienet kengät? Miltä tuntui pukeutua kansansa hiuksista - nöyryytyksestä ja tuskasta - kudottuun kankaaseen?

Kaiken kaikkiaan jäi sekavan painava olo. Linkkasin pari tuntia pitkin historiallista näyttämöä eikä mikään näky ollut toista helpompi. Israelilaiset nuoret itkivät, lauloivat ja polttivat kynttilöitä krematorion edessä. Kaasukammion seinissä olevien kynnenjälkien oli pakko olla jälkikäteen propattuja, olihan? Miltä tuntui tehdä päivät työtä ja seistä yöt kolmen muun vangin kanssa neliömetrin sellissä (No, ei toki kannattaisi hankkia vessahätää väärään aikaan, sietääkin joutua valvomaan yöt sellaisen jälkeen)?

Päästyämme takaisin Krakovaan lähdimme etsimään ravintolaa. Väsyneinä, nälkäisinä ja jalkakipuisena tulee helposti ärtyneeksi. Oikein hävetti kiukutella kun ei löytänyt mieleistään ruokapaikkaa heti. Kuitenkin sen suhteettomuuden tajusi vasta kun istui mukavasti skottilais-puolalaisen ravintolan ainoana seurueena alkuruokaansa mutustellen. Niin nopeasti palasin siis omaan maailmaani, jossa jalkakipu oikeasti häiritsee ja juuri oikeanlaisen ravintolan löytäminen tuntuu isolta kysymykseltä. Ihminen on niin pieni.