Lätinää ruoasta, niin ruumiin kuin sielunkin

Ihme juttu, miten paljon voi saada kicksejä siitä, että pöydällä on liikennevalomaisesti hedelmiä. Punainen omena, banaani ja Granny Smith (kuulin kateellisen huokauksen Dublinista asti).

Perjantaina pääsin pitkästä aikaa sellaiseen mielentilaan, että meditoiminen tuntui täysin luontevalta. Oli vielä aikaa laskeutua siihen sillai mukavasti, siivosin pöydän, sytytin kynttilät ja suitsukkeet, istuin mukavasti kauniilla pienellä tyynyllä ja annoin itseni olla. Aika vierähti ihan huomaamatta ja lopputuloksena oli sellainen täydellisen tyhjä, ei alkuunkaan minämäinen olo. Vau.

Maanantai alkoi ahdistuksella. Ensin uuvutti, sitten ei löytynyt pyöränavainta ja sitten menikin matto alta. En sitten päässyt töihin, olin koko päivän suran siliteltävänä (tosi rankkaa, hei). Sain sitten lopulta sen uusitun reseptin ja sain lääkkeitä, nyt näyttää taas valoisammalta. Ihmetyttää vaan oikeasti, miten muut ihmiset jaksaa mun mielialanvaihteluita, kun itseäkin ne väsyttää niin vietävästi. Eilenkin aloitin päivän itkemällä kiukkuani ja ahdistusta, lopetin päivän itkemällä hyvää oloani. Onko siinä nyt laitaa?
Sain ajan uudelle psykiatrille, kartoitetaan tarvittavan hoidon intensiteettiä. Ensi kuussa siis taas uusi ihminen arvioi, kuinka hullu mä loppujen lopuksi olenkaan. Joka kerta jotenkin pelottaa, että ne jostain syystä keksii ettei mua mikään vaivaa ja multa lopetetaan lääkitys tai terapia... Jotenkin tuntuu, että on niin muiden armoilla. Onneksi mä oon kuitenkin niin pahasti hullu ettei riski ole suurensuuri.

Mulla on uusi ihana tukka. Otsatukka ja kaikki, ja aika tumma väri. Kyllä nyt kelpaa, töissäkin ovat kehuneet. Tukka vaan tuoksuu ihan väärälle kun se on juuri värjätty eikä otsatukka halua asettua suoraan kun se on niin pitkään ollut jakauksella.

Nyt on puhelimessa hiljaista, kaikki on varmaan syömässä. Luen siis tieteen kuvalehden. Sen mukaan ajatus alkoholista lisää halukkuutta.