Kylläpä siltä nyt tulee postauksia

Olen näemmä kirjoittanut viime kuussa useamman postauksen kuin vuonna 2010 yhteensä. Oikeastihan syy on lähinnä tuossa musiikkimeemissä, joka olikin yllättävän hauskaa tekemistä ja jota on odotuksista huolimatta tullut lähetettyä päivittäin.

Mutta muutenkin tunnen pitkästä aikaa taas tarvetta puhua. Kai mä yritän todistaa itselleni, että mulla on ääni. Mulla on mielipiteitä. Mä pystyn vielä koherenttiin ajatteluun. En mä tiedä, lukeeko tätä enää kukaan kahdesta alkuaikojen lukijasta, mutta viime aikojen kommenttien perusteella mulla on pari uutta lukijaa :)

Mä tunnen hirveän vahvasti just nyt. Negatiivisia tunteita lähinnä - kiukkua, turhautumista, raivoa. Luopumisen tuskaa, kun lapsenusko joiltain osin murenee. Pelkoa. Hämmennystä. Ahdistusta.

Ahdistuksesta puheen ollen. Psykiatri aloitti mulle paroksetiinin rinnalle lääkkeen ahdistukseen. Samaa lääkettä käytetään myös hermosärkyyn ja epilepsiaan. Se on aika uusi lääke ja maksaa tietenkin mansikoita.  Ja jos lukee intterwebistä käyttäjäkokemuksia, siihen vähintään kuolee ja vielä sokeutuukin päälle. Opiaattiriippuvaiset käyttää sitä buustatakseen mm. Subutexin potkua. Toi on lääke, jolla on katukauppa-arvoa. Vau. Mun täytyy olla ihan oikeasti hullu. Siltä kyllä toisaalta tuntuukin.

Tunnen kuitenkin toivoa hulluuden suhteen. Aloitan päiväsairaalassa muutaman kuukauden hoitojakson - ensimmäinen osastojaksoni! Onneksi pääsee kuitenkin öiksi kotiin. Luulen, että toi hoitojakso on jonkinlainen vedenjakaja. Tuntuu, että olen sellaisessa oudossa välimaastossa työkyvyttömyyden ja jonkinasteisen toipumisen rajamailla.

Eteenpäin, sanoi mummo umpihangessa.