Mutistuani aikani epäreilua ja tuhistuani katkeria pöhähdyksiä rauhoituin miettimään, miksi asia nyt niin kovasti alkoi vituttaa. Miksi tuntuu niin vaikealta, etten yhtään tiedä, tuleeko musta vielä tekstiilikonservaattori, lammasfarmari vai konttorirotta? Miksi koen järjenvastaista epäonnistumisen painoa, kun olen niin saamaton?
Toisaalta. Olenhan mäkin löytänyt jo vaikka kuinka monta uraa. On munkin iän jälkeen tullut pilkku ja nimike. Nytkin mulla on pilkku ja nimike! Ehkä ahdistusta herättikin se, ettei tämä nimike ole pysyvä - on ihan eri asia olla pilkku graafikko kuin pilkku projektityöntekijä. Turvallisuutta arvostavana ihmisenä kaipaisin jotakin pilkunjälkeistä pysyvyyttä.
Pilkun jälkeen, ennen pistettä, on niin iso tila, ettei se mahdu lehden sivulle. Siinähän on koko maailma. Osaako tässä edes katsoa joka suuntaan?
Powered by Qumana
1 kommentti:
Täällä Hanna, 34, epätietoinen (tai voisihan siinä lukea varsinainenkin titteli). Mietin aina ajoittain (melko usein), että teenkö tällä hetkellä hommaa, jota haluan tehdä vielä reilut 30 vuotta. Pidän työstäni, mutta mietin, onko siitä kenellekään mitään hyötyä, voisinko sittenkin sopia paremmin ihan muunlaisiin hommiin.
Ajoittain olen ihan laskeskellut, että selviäisinkö taloudellisesti, jos lähtisin opiskelemaan ja miettinyt vaihtaisinko alaa vai hankkisinko vain lisäpätevyyttä. Kaikenlaisella ihminen päätään rasittaa. Toistaiseksi olen aina lopulta päätynyt jatkamaan kuten tähänkin saakka. Työtilanteen tuleva muutos (vasta vuonna 2011) saa kyllä miettimään ainakin uuden työpaikan etsintää, sehän voisi olla hyvä tilaisuus vaihtaa alaa kokonaan. Käsityöläiseksi en alkaisi, ainakaan varsinaisesti.
Lähetä kommentti